Kultaisia kädenpuristuksia -kirja


Nimimerkki Pasi Andrejeff on tehnyt idänkauppaa seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvulla. Hän on ollut usean yrityksen myyntipäällikkönä vastuualueenaan Neuvostoliiton vienti ja tuonti.

Hänen tehtäviinsä kuului asiakasuhteiden hoitaminen, kauppaneuvottelut, myyntinäyttelyiden järjestäminen ja myyntityö, jossa hän saavutti erittäin hyviä tuloksia. Moitteettoman venäjänkielentaitonsa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa ansiosta hän onnistui luomaan hyvät liike- ja henkilösuhteet asiakkaisiin. Hän tunsi hyvin sikäläisen kaupankäyntitavan ja mentaliteetin.

Kovakantinen kirja hyvin varustelluista kirjakaupoista:

  1. Adlibris.fi
  2. CDON.COM
  3. Suomalainen Kirjakauppa
  4. BoD.fi 
  5. booky.fi

Digikirja verkosta:

  1. Elisa Kirja

Tutustu kirjaan ennen ostamista

Voit tutustua kirjaan lukemalla kolme ensimmäistä lukua ennen tilaamista.


Vinkki: Jos luet puhelimella, käännä puhelin vaaka-asentoon ja näet kirjan sivun koko levyden.

ESIPUHE

Tästä aiheesta ei ole paljon kirjoitettu, ei ainakaan minun
käsittelemälläni tavalla. Siksi ajattelinkin kirjata paperille
muistoja idänkaupan hulluilta vuosilta seitsemänkymmentäluvulta
veitikka silmäkulmassa.

Kaikki kirjan tapahtumat perustuvat tositapahtumiin, joita
kuvatessaan kirjoittaja on ottanut vapauden käyttää mielikuvitustaan.
Tässä kirjassa seikkailevien henkilöiden nimet
on muutettu, mutta oikeat henkilöt tunnistavat kyllä itsensä.
Myös kaikki numerotiedot ovat fiktiota, eivätkä perustu
todellisuuteen.

Henkilöt on pantu puhumaan suomea, käytännön syistä.
Suomen ja Neuvostoliiton välinen raja oli ihmeellinen, sillä
se oli raja myös ihmisten käyttäytymiselle, niin pienten
kuin suurtenkin johtajien.

Tabut murtuivat ja estot hävisivät sitä mukaa, kun votka
rupesi vaikuttamaan.

Toivottavasti tämä teos herättää mukavia muistoja niissä
ihmisissä, joita siinä kuvaan. Muussa tapauksessa tätä ei
olisi kannattanut kirjoittaa.

Pasi Andrejeff
        

LUKU 1

Lähtö oli edessä, mutta puhelin soi jatkuvasti. Se ikäänkuin
aavisti, että nyt pitäisi lopettaa, mutta kiusoitellakseen
se ei suostunut olemaan soimatta.
- Hei, Pulu, onko kaikki kunnossa? minä huusin, vaikka tiesin,
että tottakai hän oli tehnyt lähtöni mahdollisimman helpoksi.
- Älä aina puluttele, okei? Näytteet on pakattu. Proformat
ovat niiden päällä matkalaukussa. Liput, voucherit ja viisumit
saat matkatoimistosta. Konsulaatissa oli taas jotakin sotkua,
siksi matkatoimisto ei ehtinyt toimittaa niitä tänne. Ne ovat
siellä Marikalla ja mikäli minä oikein muistan, sinä pidät
kommunikoimisesta hänen kanssaan.
- Hölö, hölö. Ei pari lounasta nyt mitään merkitse.
- Ai että lounasta. Entäs ne illalliset?
- Ne kirkastavat toimenkuvaa. Eikö hommat ole sujuneetkin tosi
hyvin? Ei vaikeuksia, ei probleemoja.
- Myönnetään. Mutta nyt sinulla on kiire. Tilaan sinulle taksin.
- On se kumma. Aina tulee kiire, vaikka kuinka yrittää edellisenä
päivänä saada kaiken valmiiksi. Onko sulla Elmon proforma
valmiina?
- On, vaikka tiedot tuli, kuten tavallista, vasta tunti sitten.
Se on laukussa muiden proformien joukossa.
- Selvä. Da svidanija, nähdä Baku ja kuolla.
- Ukkomies. Saisit välttää sitä paikkaa.
- Yes, yes, Pulu. Kyllähän sinä minut tiedät.
Ei muuta kuin matkaan. Kaksi isoa matkalaukkua ja attasea. Miten
ihmeessä rättinäytteet voivat painaa näin paljon? Ja joka
kerta sama juttu. Milloinkahan sitä pääsee sellaiseen asemaan,
että joku muu kantaa laukut? Jaaha, tuossa taksi näkyy jo tulevan,
musta mersu, pitkä malli. Matka ainakin alkoi hyvin.
- Ajetaan ensin Pohjoisespa kahteen ja sieltä lentokentälle.
Olisi vähän kiire.
Kuski oli nuori ja ymmärsi, että kiirettä pitämällä saa ekstraa,
liikemiehestä kun oli kysymys.
Pikapysähdys matkatoimiston edessä ja taas matkaan. Keula kohti
Seutulaa.
Nyt oli aika tarkistaa matkaliput, voucherit ja viisumit. Vaikka
ei niitä kuitenkaan enää ehtisi korjata, mutta siitä oli tullut
tapa. Se oli pikemmin henkistä valmistautumista matkaan. Kiire
jäi konttoriin. Kaikki oli nyt Pulun murheita. Siinä vasta
mahtava sihteeri. Sihteerin suuren merkityksen huomaa vasta silloin,
kun hän on sairaana tai lomalla. Se on vähän sama asia
kuin puhtaanapitolaitoksen lakko. Hyvä sihteeri on kultaakin
kalliimpi ja sitä Pulu totta totisesti oli.
Niitä näitä ajatellessani saavuimme lentokentälle.
- Anna olla tasaraha, jos kannat matkalaukut buukaukseen, sanoin
kuskille.
- Selvä juttu.
Missähän Elmo mahtoi olla? Kappas vain, tuollahan se istuu ja
pelaa matkashakkia. Se oli hänen tapansa kuluttaa aikaa ja purkaa
jännitystä. Huomenna hänellä on elämänsä ensimmäiset neuvottelut
venäläisten kanssa. Hänen firmansa ei ole vielä toimittanut
mitään neukkuihin. Mutta kuten sanoin hänelle: ensin
kontakti, sitten kontrahti. Jos kaikki menee hyvin, niin mää-
rätkään eivät ole pieniä.
Hänen olemuksestaan voi aistia jännityksen. Tavallisesti niin
rauhallinen ja seuraavaa siirtoa tarkoin harkitseva Elmo siirteli
nappuloita edestakaisin hermostunein nytkähtävin siirroin.
Päätin laukaista tilanteen ja luikkasin:
- Shakki ja matti. Mitäs teitillen kuuluu? Ei muuta kuin menoiksi.
Alles in ordnung?
- Katsos poikaa, sinähän ylitit itsesi. Tulit suurin piirtein
ajoissa.
- No se on ollut tapana, että transitravintolan baaritiskillä
ehtii aina ottamaan muutamat viskit, sanoi Bisquit. Tässä on
sun matkadokumentit ja proforma. Onhan sulla näytteet mukana?
- Toki. Hm, kaikki on ilmeisesti kunnossa. En minä näitten
bumagojen päälle mitään ymmärrä. Kai sinä olet tarkastanut
nämä. Mulla on mukana ne kaksi tusinaa ylimääräistä pikkupöksyä,
jotka sä pyysit. Niin, edustustarkoitukseenhan ne menee.
Mitä minä sanon neukkutullissa, jos siellä kysytään?
- Kyllä meikä hoitaa. Asia on tarkemmin sanoen jo oikeastaan
hoidossa. Älä kanna murhetta siitä asiasta. Buukataan itsemme
sisälle ja käydään tax-freessä. Meinaan niitä hoitoaineita
ostamassa. Osta kartonki punaista Marlboroa ja meille viskipullo
sviittiin, niin ja yksi pullo hajuvettä. Minä ostan saman
lastin.
Hoitoaineet oli ostettu, samoin päivän aviisit ja venäläisen
organisaation suomen kieltä taitaville muutama kirja. Äänilevyt
ja kasetit Pulu oli ostanut jo eilen ja pakannut näytelaukkuun.
Itse olin ostanut puisen ralliratin Petjan Ladaa
varten. Hän on minulle tärkeä henkilö, raskaan puolen ostaja.
Mitähän hän vielä tarvitsee Ladaansa? Omasta mielestäni olen
roudannut hänelle jo kaiken mahdollisen. No, senhän kuulee
neuvotteluissa. Ensin meillä on Elmon kanssa neuvottelut kevyen
ostajan Marinan kanssa. Hän on tosi viehättävä nainen.
Sitten on raskaan puolen neuvottelut. Toivottavasti Volod-
jakin on mukana, sillä minulla on hänen listansa mukaan ostetut
äänilevyt laukussa.
Hän oli konjunktuuriosaston päällikkö, joten häntä piti hoitaa.
Petja oli varmasti kertonut hänelle tulostani, sillä he
olivat kuin paita ja peppu. Ja varmaankin, kuten aina, emme neuvottele
viidennessä kerroksessa, vaan kolmannessa. Siellä oli
rauhallista ja käytännössä vain yksi neuvotteluhuone. Sieltä
oli helpompi kuljettaa tuliaiset pois, varsinkin kun heidän
omat työhuoneet sijaitsivat ihan neuvotteluhuoneen vieressä.
Mitä vähemmän ylimääräisiä silmiä, sitä parempi.
- Elmo, tilaas paukut, ne tavalliset. Tarkastan vielä matkapaperit.
Katselin niitä jo taksissa, mutta varmuuden vuoksi.
Hei, tiedätkö muuten, mikä on varmuuden huippu?
- Varmuuden huippu? Kas kun ei tule mieleen.
- No kahdeksan kärjessä. Hah, hah.
- Hah, hah. Voi noita sun juttujasi. Yhden ympärillä ne aina
pyörivät.
- Siitä puhe, mistä puute. Ei vainaskaan. Ei mutta... Monesko
päivä tänään on? Mun kellossa on kahdestoista.
- Kahdestoista se on, vieläpä koko päivän.
- Ei hitossa. Mun viisumissa on tulopäiväksi merkitty kolmastoista.
Sun viisumissa on kahdestoista, elikkä oikein. Nyt
otti ohrakyrsä, nahkurin orsilla tavataan, sanoisi Sinisalo.
Ei tässä enää voi mitään tehdä. Pakko yrittää sisään suureen
ja mahtavaan. Paljon riippuu siitä, kuka on vuoropäällikkönä
Leningradin lentokentällä. Ei se mitään ota, jos ei annakaan.
Rohkea roskan syö. Onneksi meillä on Finskin lento. Pitää
ostaa koneesta vielä yksi kartsa röökiä. Nyt on sellainen
paikka, että tässä ei Belomorkanalilla pärjätä. Hei, ne kuulutti
meidän koneen. Let's go luteet, sänky palaa.
- After shave, boss.
Lentokone tuli aivan täyteen, olihan maanantai. Koneessa oli
paljon tuttuja liikemiehiä. Kaikki toivoa täynnä. Leningrad
odotti suomipoikia, pojat taasen hyviä kauppoja ja mukavaa yö-
ohjelmaa.
Suomen ja Neuvostoliiton välinen raja oli käsittämättömän kummallinen.
Sen ylitettyään tehokkaimmastakin yritysjohtajasta
tai myyntimiehestä tuli uudelleen parikymppinen ja kujeet olivat
sen mukaiset. Kuten kollegani puki sen sanoiksi: ensi kertaa
sain naisen rintaa oikein kunnolla parikymppisenä Leningradissa,
muusta puhumattakaan.
Leningradissa ei kiire paina päälle joka minuutti niin kuin Suomessa.
Puhelin ei soi koko ajan, eikä sihteerin silmä yllä.
Vaimokin sai odottaa mahdollista soittoa siitä, että perillä
ollaan ja valmistaudutaan huomisiin neuvotteluihin. Usein turhaan,
sillä huonoja puhelinyhteyksiä voi aina syyttää. Ja jos
aikaa soittoon jäi, niin sen jälkeen omatuntokin rauhoittui: soitinpas,
ei muuta kuin menoiksi.
Toisaalta naapurin puhelinkulttuuri on sanalla sanoen melko omalaatuinen.
Viime viikolla olin Samin kanssa Moskovassa. Hän halusi
itse tilata puhelun Suomeen englanniksi. Annoin hänelle tilausnumeron
ja hän meni soittamaan huoneestaan.
Hetken kuluttua hän tuli huoneeseeni ja sanoi, että oli kaksi
kertaa yrittänyt tilata puhelun, mutta molemmilla kerroilla keskustyttö
oli lyönyt luurin hänen korvaansa. Minä kysyin häneltä,
että miten hän oli yrittänyt tilata puhelun? Hän kertoi, että
hän oli kysynyt englanniksi, voiko tästä numerosta tilata puhelun
Suomeen? Keskus oli vastannut hänelle, että kyllä voi ja sen
jälkeen lyönyt luurin korvaan.
Kiusoitellakseni sanoin hänelle, että tyttöhän vastasi sinun kysymykseesi
aivan oikein. Kyllä siitä numerosta voi tilata puhelun
Suomeen. Sinun olisi pitänyt sanoa, että haluaisin tilata
puhelun Suomeen. Silloin hän olisi ottanut sinulta tilaustiedot
ja olisit saanut puhelun parin tunnin kuluttua.
Älä viisastele, hän sanoi ja pyysi minua tilaamaan puhelun. Puhelu
tuli sitten aikanaan.
Hetken kuluttua kone laskeutui Leningradin lentokentälle. Kentän
kiitorata oli tehty betonielementeistä ja se tuntui ikävänä tärinänä
koneen rungossa. Tuntui siltä kuin kone olisi laskeutunut
perunapellolle. Jonkin aikaa odotettuamme meidät sullottiin bussiin.
Olo oli kuin tönkkösuolatulla silakalla.
Kun aikanaan pääsimme passintarkastusjonoon, sanoin Elmolle, että
ottaa matkalaukkumme liukuhihnalta ja jää odottamaan minua. Jos
tulee vaikeuksia, niin ilmoitan kyllä.
Vuoroni tultua passintarkastaja, nuori rajavartiomies, katsoi
huolellisesti passikuvaani, sitten minua. Toisti tämän varmuuden
vuoksi vielä pari kertaa. Sitten hän pyysi minua ottamaan silmä-
lasit pois, sillä passikuvassa minulla ei ollut laseja. Sitten
hän tarkasti ikkunaan maalatusta mittataulukosta pituuteni.
Vatsaani kurmaisi, kun hän otti viisumini tarkastettavaksi. Hän
luki sitä tarkkaan, katsoi minua ja taas viisumia. Käänteli sitä
ja lopuksi sanoi minulle:
- Viisumin mukaan te olette tulossa tänne Leningradiin vasta huomenna,
ei tänään, hän ilmoitti yks'kantaan.
- Kuinka niin? Kollegani on jo sisällä ja tulimme samoihin neuvotteluihin.
- Katsokaa itse. Ettekö te tunne numeroita? Viisumissa lukee
kolmastoista päivä ja tänään on vasta kahdestoista päivä.
- Vika on teidän Helsingin konsulaatin. Viisumianomuksessani oli
kahdestoista päivä, aivan kuin kollegallani. Sen täytyy olla
kirjoitusvirhe.
- Ei se voi olla kirjoitusvirhe, koska viisumissa on allekirjoitus.
Ei meidän konsulaatissa allekirjoiteta väärää päivämäärää.
Niin, ja sitä paitsi siinä on konsulaatin leimakin. Ei meidän
konsulaatin leimaa voi olla väärässä viisumissa.
- No mitä tässä oikein pitäisi tehdä?
- Teidän täytyy mennä samalla koneella takaisin ja tulla huomenna
uudestaan.
- Entäs matkatavarat?
- Kyllä toverinne huolehtii niistä.
- Mutta kun hän on täällä ensimmäistä kertaa. Ei tiedä systeemeistä
yhtään mitään.
- Kyllä Inturist pitää hänestä hyvää huolta. Meillä pidetään
huolta kaikista, joiden paperit on kunnossa.
- Ei hitto vie, eihän tässä ole mitään järkeä.
- Kyllä tässä on järkeä. Se järki on kolmastoista päivä, mikä
lukee teidän viisumissanne.
- Mutta, yritin minä hermostuen, vaikka tiesin, että tässä
systeemissä se ei auta.
- Ei mitään muttia. Minä kutsun esimieheni. Hän saattaa teidät
koneeseen.
Passintarkastaja painoi tiskin alla olevaa nappulaa ja hetken
kuluttua paikalle tuli hieman vanhempi mies, jolla oli enemmän
tähtiä kauluksessa. Hän näytti siltä, että mikään ei tällä hetkellä
yhtään kiinnostanut häntä. En tuntenut häntä ennestään.
Passintarkastaja selvitti hänelle tilanteen.
- Teillä on täsmälleen kaksi vaihtoehtoa, sanoi hän laiskasti ja
jatkoi, joko lähdette samalla koneella takaisin ja tulette huomenna
uudelleen, kuten viisumiin on kirjoitettu, tai istutte
täällä, kunnes kello tulee kaksitoista yöllä ja vuorokausi vaihtuu.
- No jo vain. Siinä tapauksessa minun pitäisi istua täällä ja
odottaa yli yhdeksän tuntia. Ei kuulosta hyvältä. Saanko mennä
ravintolaan tai kahvilaan odottamaan ja syömään?
- Ei käy, sillä silloinhan te olisitte jo Neuvostoliitossa ja ilman
voimassa olevaa viisumia se on mahdotonta.
- Voitteko te järjestää minulle kahvilasta syötävää ja juotavaa?
- Emme voi. Me tarkastamme passeja ja viisumeja.
Mietin hetken tilannetta ja päätin yrittää.
- Kuka on vuoropäällikkönä tänään?
- Mitä se tähän kuuluu? Hän on samaa mieltä kuin mekin.
- Voittehan te kuitenkin sanoa, kuka hän on?
- Nikolai Ivanovitsh.
Minä koin hyvän olon tunteen. Sydäntäni vaivannut kivi putosi
kolahtaen lattialle. Hän oli hyvä tuttuni ja jos hän vain olisi
paikalla, niin pääsisin kuin pääsisinkin sisälle. Attasealaukussani
oli sisäänpääsylippu, varsinainen viisumin korvike:
Marlborokartonki, yrityksen logolla varustettuja sytkäreitä ja
kuulakärkikyniä.
- Pyytäkää hänet tänne, olkaa hyvä, sanoin minä mahdollisimman
kohteliaasti.
- Miksi? Mitä varten? vanhempi mies kysyi ihmettelevän näköisenä.
- Olkaa hyvä ja pyytäkää.
- No, voinhan pyytääkin. Mutta turha häntä on häiritä aivan selvän
asian takia. Sitä paitsi te myöhästytte kohta koneesta.
Mutta omapa on asianne. Istukaa sitten täällä ja odottakaa.
Hän lähti itsekseen pulisten hakemaan vuoropäällikkö Nikolaita.
Minä jäin odottamaan Nikolaita hyvillä mielin, sillä tunsin olevani
nyt vahvoilla järjestelmän kanssa. Kunpa hän vain olisi
paikalla.
Olin enää ainoana matkustajana seisomassa passintarkastuksessa.
Elmo kurkki nurkan takaa ja näytti avuttomalta ja huolestuneelta.
Tein voitonmerkin oikean käteni sormilla ja puhkesin leveään hymyyn.
Ehkä hän nyt ymmärsi entistä paremmin, mitä tarkoitin puhuessani
hoitoaineista.
Näin Nikolain turpean pyylevän hahmon tallustavan passintarkastajien
esimiehen kanssa tarkastuskoppia kohti. Nikolai näytti
erittäin vaivautuneelta, kun esimies selitti hänelle koko ajan
jotain vihastuneen näköisenä. Esimies osoitti minua sormella.
Nikolain naamalle levisi iloinen virnistys, kun hän tunnisti minut.
Minä vastasin siihen välittömästi. Tuntui hyvältä tavata
vanha tuttu. Etenkin tilanteeni huomioon ottaen se rauhoitti
kummasti.
Hänen virnistyksestään paistoi selvästi laskelmallisuus. Hän
katsoi laukkuani ajatellen, että mitähän se tänään sisältää,
mistä pääsee osalliseksi? Aivan kuin laulussa sanotaan: isän
tasku on aina arvaamaton.
- Hyvää päivää, Nikolai, sanoin ystävällisesti. Skoljka let,
skoljka zim, pitkästä aikaa. Sinä ainakin elät kauan, sillä
viimeisen puolen tunnin ajan olen ajatellut vain sinua. Tuli
pieni ongelma ja toivon, että sinä voit auttaa minua. Se kun
on vain sinun vallassasi, olethan suurin päällikkö täällä, minä
imartelin häntä tietäen sen kohottavan hänen itsetuntoaan.
Ja nähtyäni virnistyksen leviävän entisestään hänen turpeilla
kasvoillaan, tiesin, että olin osunut oikeaan. Itsevaltiaan
ottein hän lähetti passintarkastajien esimiehen pois. Esimies
oli myrtynyt ja katsoi minua viestittäen, että tämä ei ole
viimeinen kerta, kun me tavataan.
- Mennäänpä minun työhuoneeseeni, Nikolai sanoi ja otti passini
ja viisumin passintarkastajalta.
Seurasin häntä ja tultuamme hänen työhuoneeseensa hän pani oven
kiinni ja otti minut valtavaan syleilyynsä ja moiskautti kostean
pusun kummallekin poskelleni ja lopuksi suoraan suulle. Sitten
hän lukitsi oven huolellisesti sanoen:
- Ei tähän muita silmiä tarvita.
Minä nyökkäsin ja ajattelin, että näin oli tosiaan parempi hä-
nelle, sillä hänelläkin on esimiehensä, joita hänen piti hoitaa.
Ja mitä vähemmän he tietäisivät hänen yksityisbisneksistään, sitä
vähemmän hänen tarvitsisi heitä hoidella. Tämä heidän järjestelmänsä
perustui täysin lahjontaan ja nuoleskeluun. Kuten
joku viisas on sanonut: vain korruptio voittaa byrokratian.
Avasin laukkuni ja annoin hänelle tupakat, sytyttimiä ja kyniä.
Hän katsoi minua tyytyväisenä ja työnsi ne työpöytänsä laatikkoon,
jonka lukitsi huolellisesti.
- Jaaha, että päivämäärän muutos. Se on vakava asia, hän sanoi
asiallisesti leikkien oman arvonsa tuntevaa byrokraattia; sillä
erolla kuitenkin, että hänen silmissään kujeili kaksi iloista
pikkupirua.
Hän otti leimasimen, kirjoitti uuden päivämäärän, leimasi ja allekirjoitti.
Sitten hän ojensi passin ja viisumin minulle ja sanoi:
- Se siitä asiasta.
Hän istui mietteliään näköisenä ja hetken päästä sanoi:
- Kuule, Pasi, tyttäreni pitää kovasti Uriah Heepistä. Voisitko
ensi kerralla tuoda minulle heidän uusimman kasettinsa. Korvausta
vastaan tietenkin. Enhän minä nyt muuten. Mehän ymmärrämme
toisiamme ja olemme vanhoja tuttuja. Ymmärrätkö, tuttavat
auttavat aina toisiaan. Niin kuin minäkin nyt autoin sinua. Ja
toisekseen, mehän olemme kohottaneet useasti maljat sille, että
olemme samaa suurta perhettä, eikö vain?
- Näin on. Minä hoidan asian, ilmeisesti jo ensi viikolla.
- Minä tiesin sen.
Tämän sanottuaan hän nousi ja otti jääkaapista mineraalivesipullon
ja yhden auringossa kuivatun sären. Kaapista hän haki
votkapullon ja neljä enemmän tai vähemmän puhdasta lasia. Toiset
lasit hän täytti mineraalivedellä ja toiset votkalla. Mineraalivesi
oli merkiltään "Borjomi" ja votka "Pshenitshnaja".
Hän tarjosi siis parasta, mitä järjestelmä saattoi tarjota.
- Kuule, Pasi, olen itse kalastanut särkiä datshallani ja kuivannut
ne. Olen täysiverinen kalastaja. Tule joskus lomalle
luokseni, niin mennään yhdessä kalaan. Malja kalastajille ja
heidän saaliilleen.
Nostimme votkalasit ja hän vielä lisäsi:
- Da dna, Pohjanmaan kautta.
Kurmautimme lasit tyhjäksi. Ja ne lasit olivat juomalaseja,
eivät mitään snapsilaseja. Tiesin kokemuksesta, että ensimmäinen
on aina pahin, mutta silti se tuntuu joka kerta yhtä pahalta.
- Pasi, siitä kalastusreissusta. Voimme yöpyä datshallani niin
kauan kuin haluamme. Minä hoidan ruoat ja juomat ja tytöt tietenkin.
Meillä tulee olemaan hauskaa. Pidätkö sinä kalastamisesta?
- Totta kai, mutta...
- Ei mitään muttia. Kuule, minulla on yksi pieni ongelma tähän
liittyen. Meillä verkoilla kalastaminen ei ole sallittua muille
kuin ammattikalastajille, tietenkin. Siksi verkkojen hankkiminen
on perin vaikeaa. Minun verkkoni ovat jo vanhat ja
huonot. Datshallani saa verkoilla helposti paljon särkiä. Voisitko
sinä tuoda minulle ensi kerralla pari särkiverkkoa? Korvausta
vastaan tietenkin. Enhän minä nyt muuten.
- Totta kai, sanoin ajatellen, että nyt pitäisi päästä lähtemään.
Elmo on jo varmasti ihan hermona.
Nikolai täytti votkalasit uudestaan.
- Sen kunniaksi maistamme minun särkeäni.
Särki oli valmiiksi paloiteltuna lautasella. Otimme kummatkin
palasen. Tiesin, etten voinut mitenkään välttää tätä perin erikoista
rituaalia, joten kohotin lasin ja sanoin:
- Nikolai. Särkesi kunniaksi. Olkoot verkkosi aina täynnä tätä
erinomaista herkkua. Na zdarovje, terveydeksi. Da dna.
Nikolai laittoi suuhunsa särkipalan, kulautti yhdellä ryypyllä
votkalasillisen. Maisteli niiden makua tyytyväisenä ja otti
päälle hieman mineraalivettä.
Tunsin jo etukäteen kuivan särkipalan etovan maun, kun pieni
pala votkan kostuttamana rupeaa pursumaan suussani. En näyttä-
nyt vastenmielisyyttäni hänelle, vaan toistin saman rituaalin
kuin hänkin. Toinen lasillinen votkaa maistui jo paremmalta.
Oikeastaan valuessaan vatsaani se sai aikaan miellyttävän lämmön
tunteen. Mieleeni tuli koulukaverini, nykyään lääkärinä
toimivan Heikin sanat. Tiedätkö, Pasi, mikä on se miellyttävä
lämmön tunne vatsassasi, kun olet yhdellä ryypyllä kumonnut snapsin
Koskenkorvaa? Se on paikallinen limakalvon tulehdus. Ja nyt
juotiin sentään lasillisia.
- Kuulehan, Pasi. Jos tehdään sekoitus votkasta ja mineraalivedestä,
mitä minä herra paratkoon en koskaan tee, niin sekoitusta
voidaan parantaa tai pahentaa. Miten se on mahdollista? Et tiedä,
vai? Jos votkaan lisätään mineraalivettä, niin silloin pahennetaan
votkaa. Jos taas mineraaliveteen lisätään votkaa, niin
silloin parannetaan mineraalivettä. Se täytyy ehdottomasti tehdä
jälkimmäisellä tavalla. Hih, hih, hih.
Vaikka Nikolai oli varreltaan iso mies, oli hänen naurunsa ihmeellisen
kimakka, kuin teinityttöjen tirskunta.
- Kiitoksia tarjoilusta, Nikolai. Se oli hyvää, etenkin kuivaamasi
särki, niin ja tietenkin votkasta puhumattakaan. Mutta nyt
minun täytyy mennä. Kaverini Elmo odottaa. Hän on täällä ensimmäistä
kertaa ja on yksin aivan neuvoton.
- Ei huolta, Pasi, haetaan hänetkin tänne. Jos hän on sovelias
mies, niin otetaan hänetkin mukaan perhepiiriimme. Onko hän hyvä
ihminen?
- Jo vain. Minä menen takuuseen hänestä. Hänen kanssaan voit
puhua asiaa aivan kuin minunkin kanssani. Hän on oikein kansainvälinen
tyyppi. Mutta en nyt oikein tiedä. Kellokin on jo
aika paljon, minä yritin vastustella.
Mutta eihän se auttanut. Hän otti minua kädestä ja nosti minut
seisomaan. Menimme yhdessä hakemaan Elmoa. En voinut enkä halunnutkaan
enää vastustella, sillä tällaiset tuttavuudet ovat
tässä järjestelmässä enemmän kuin kullan arvoisia.
Olin kuitenkin huolestunut tullauksesta, sillä paikalla ei ollut
tällä hetkellä kuin yksi tullimies ja häntä en tuntenut. Minulla
oli kaksi laukullista vaatenäytteitä ja Elmolla oli edustuspöksyt.
Ja kaiken kukkuraksi kohta ei olisi yhtään vapaata Inturistin
autoa, joka veisi meidät Astoriaan. Valotaulun mukaan
seuraava ulkomaanlento tulee vasta kahden tunnin päästä. Siksi
kaikki kuljettajat ovat keskustassa ajamassa omia ajojaan saadakseen
tärkeätä ulkomaan valuuttaa. Kerroin nämä murheeni Nikolaille.
Hän meni tullimiehen luo ja sanoi:
- Leimaa poikien tulliselvitykset ja pidä huolta heidän laukuistaan,
kunnes he tulevat niitä noutamaan.
Sitten hän kääntyi minun puoleeni sanoen:
- Ja mitä autoon tulee, minun kuskini vie teidät hotelliin minun
Tshaikallani. Pasi, käy ilmoittamassa Inturistille, että
olette saapuneet.
Kävin hoitamassa ilmoituksen. Elmo katsoi minua ja Nikolaita ihmetellen.
Sanoin hänelle:
- Emme ihan vielä pääse lähtemään, mutta tullaukset ja muut muodollisuudet
on hoidettu.
Menimme kolmestaan Nikolain työhuoneeseen. Nikolai tuntui nauttivan
tilanteesta, sillä hän oli päässyt näyttämään mahtinsa Elmolle.
Elmo katselikin häntä ihmeissään, joten selvitin hänelle
tilanteen päällisin puolin.
Suljettuaan oven jälleen huolellisesti, Nikolai sanoi:
- Tervetuloa vaatimattomaan majaani. Voisitko, Pasi, esitellä
meidät? Tämän Pasin minä tunnenkin jo vuosien takaa. Olemme
kuin yhtä perhettä, niin sanoakseni.
- Tämä ystäväni Elmo on naisten pikkupöksyjä valmistavan tehtaan
johtaja. Hän on nyt ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa ja toivoo
pääsevänsä toimittamaan pikkupöksyjä teidän naisillenne.
- Niitä he kyllä tarvitsevat, huokasi Nikolai.
- Nikolai on puolestaan suurin herra täällä lentokentällä, kehaisin
minä Nikolaita.
Tunsin votkan kihoavan päähäni lämmittäen mukavasti vatsaani.
Jatkoin vielä:
- Hän on niin suuri herra täällä Leningradissa, että hänellä on
vaikutusvaltaisia ystäviä, jotka voivat jopa vaikuttaa meidän
kauppoihimme. Eikö vain, Nikolai?
Näin tyytyväisyyden loistavan Nikolain naamalla ja tiesin, että
olin onnistunut kiertämään hänet pikkusormeni ympärille.
- Kyllä, näin on, vastasi Nikolai ja jatkoi, eikö Nainen ja Miesnäyttely
olekin taas kuukauden päästä?
- Kyllä. Toimitan sinulle tarpeellisen määrän kutsukortteja,
joita voit jakaa ystävillesi, minä lupasin.
- Hyvä. Tulen sinne erittäin vaikutusvaltaisen delegaation kanssa,
kuten tavallista ja hm, hm, siitä heidän lahja-asiasta. No,
Pasi, sinähän tiedät meidän tapamme... Kyllä minä sitten korvaan
kaiken... Eihän toki ilmaiseksi. Sinä tiedät, että minulta
saat apua aina tarvittaessa. Niin siitä lahja-asiasta, että
jo minunkin puolesta... Olisi hyvä, että he saisivat vähän
paremman lahjan kuin tavalliset asiakkaasi... Hm, että tekisimme
yhdessä vaikutuksen heihin. Ymmärräthän? Yhdessä. Niin kuin
meidän suuri yhteinen perheemme.
- Asia on harvinaisen selvä, sanoin minä ja lisäsin erityisesti
painottaen: meidän kaikkien puolesta, vai mitä, Elmo?
- Kyllä, kyllä, toki, toki. Millä nimellä minä voin kutsua häntä?
En oikein tiedä täkäläistä käytäntöä. Ja vastahan meidät
esiteltiin.
- Kuule, Nikolai, minä käännyin hänen puoleensa, etköhän sinä
voisi heittää Elmon kanssa tittelit pois? Se olisi paljon yksinkertaisempaa,
kun mekin olemme jo sinuja keskenämme.
- Totta kai. Aivan varmasti. Suuri yhteinen perheemme kasvaa
ja toivottavasti myös kukoistaa yhtä hyvin kuin tähänkin asti.
Ja miksipä ei kukoistaisi.
Nikolai oli tällä välin loihtinut pöytään kaksi lasia lisää, toi-
sen paloitellun sären ja palan mustaa leipää. Varmaankin pari
viikkoa vanhaa, sillä se suorastaan kolahti pöytää vasten. Hän
täytti Elmon lasit. Votkalasin tietenkin huolellisesti piripintaan
asti, mineraalivettä huolimattomasti huiskaisten puolikkaan
lasin verran. Hän tarjosi meille palan särkeä, kohotti votkalasin
ja lausui juhlallisesti:
- Elmo, minä olen Nikolai. Tervetuloa yhteiseen perheeseemme.
Minä toivon sinulle hyviä kauppoja jo tällä matkalla. Minä tiedän
kokemuksesta, että pikkupöksyjä tämä maa tarvitsee. Ja voin
sanoa, että minulla on hyvin laaja markkinatuntemus tällä alalla.
Joten pue sinä, Elmo, meidän naisemme kauniisiin pöksyihisi.
Malja sinulle ja sinun firmallesi. Da dna, Pohjanmaan kautta.
Elmo katsoi minua hätääntyneenä ja kuiskasi varovasti:
- Pitääkö, tuota, Pohjanmaan kautta, koko lasillinen yhteen menoon?
- Maassa maan tavalla, tai... Ymmärrätkö? Anna mennä vaan ja
särkeä kanssa, minä vastasin kuiskaten.
Hän rykäisi, ikään kuin olisi kokeillut, missä kunnossa kurkku
on. Sitten hän tarttui urhoollisesti särkipalaan ja pani sen
suuhunsa. Votkalasin hän siemaisi pohjaan asti. Hänen ilmeensä
muuttui, kun hän tajusi särkipalan alkavan paisua hänen suussaan.
Hänestä tuli avuttoman näköinen. Minusta tuntui, että
hänen teki mieli sylkäistä särkipala ulos suusta mahdollisimman
nopeasti. Siksipä kuiskasin hänelle hiljaa:
- Puraise ja nielaise äkkiä.
Jostain hän sai lisää voimia ja teki työtä käskettyä. Päälle hän
joi mineraalivettä kaiken sen, mitä Nikolai oli hänelle kaatanut.
Elmo oli suoriutunut ensimmäisestä urakastaan Leningradissa aivan
mallikelpoisesti.
Nikolai kaatoi uudestaan täydet lasilliset votkaa. Elmo katsoi
minua kysyvästi. Sanoin hänelle, että nyt oli hänen vuoronsa kohottaa
malja. Hetken mietittyään hän nosti lasin ja sanoi, myös-
kin juhlallisesti:
- Nikolai, tämä on suuri kunnia minulle, kiitos sinulle siitä.
Tuntuu aivan ihmeelliseltä, voisinpa sanoa uskomattomalta, että
en ole päässyt edes lentokentältä, kun tunnen, että sinuun voin
luottaa ja että me voimme toisiamme tukien ja auttaen kulkea tietämme
kohti yhteistä tulevaisuutta. Eläköön kansojemme yhteistyö
ja samalla meidän kolmen yhteistyö. Kippis.
Huomasin, että votka oli saanut Elmon runoratsun jo tavoittelemaan
laukan ensi askelia. Sitä laukkaa kyllä tarvittiin, sillä
tällä matkalla oli edessä vielä monta maljapuhetta, jotka hän
joutuisi pitämään.
Nikolai pursui tyytyväisyyttä ja me kolme kohotimme lasit ja tyhjensimme
ne pohjaan asti. Elmokin jopa hieman hymyillen.
Aika kului ja Nikolain votkavarasto tuntui olevan ehtymätön.
Kohotimme vuoron perään maljoja, milloin millekin ja aiheista ei
tuntunut olevan puutetta. Puna oli kohonnut kaikkien kasvoille
ja kieli alkoi hieman sammaltaa.
Katsoin kelloa. Olimme istuneet jo toista tuntia Nikolain
vieraina. Mutta mitä siitä. Kuten venäläiset sanovat: onnelliset
eivät katso kelloa. Puhe kääntyi Nikolain perheeseen. Hä-
nellä oli yksi tyttö, Tanja. Hän oli yhdeksäntoistavuotias ja
isänsä silmäterä. Elmolla taasen oli poika ja tyttö, Nikolain
tytärtä huomattavasti nuoremmat. He näyttelivät lastensa kuvia
toisilleen ja tulivat siihen tulokseen, että ne olivat kovasti
isänsä näköisiä. Mikä ei aina ole välttämättä paras vaihtoehto,
kuten tiedämme.
Nikolai pyysi anteeksi, että votka loppui, mutta hänellä oli vielä
kaapissa kaksi pulloa punaviiniä "Mukuzani". Elmo sanoi, että
kyllä se vaan sopii, kun ei ole kiirettäkään mihinkään. Tässä
onnellisessa olotilassa minäkään en voinut enkä halunnut kieltäytyä.
Nikolai näytti miettivän jotain. Hän otti puhelimen ja valitsi
numeron.
- Missä? Kuka? Täällä puhuu Nikolai Ivanovitsh. Tuokaa minun
huoneeseeni zakuskaa. Mitäkö? No, suolakurkkua, lihaa, kalaa,
leipää. Kolmelle hengelle. Niin. Ja tuokaa nopeasti.
Pantuaan luurin paikalleen hän kääntyi Elmon puoleen:
- Elmo, voisitko sinä ensi kerralla tuoda muutamat näytteet tehtaasi
tuotannosta vaimolleni ja tyttärelleni? Korvausta vastaan
tietenkin. Ja täytyyhän minun näyttää vaikutusvaltaisille ystä-
villenikin, mistä tuotteista on kysymys, mitä tuotteita heidän
pitää vaatia organisaatiota ostamaan. Ymmärräthän? Vaikutusvaltaisille
naisille ja vaikutusvaltaisten miesten vaimoillekin
olisi hyvä saada. Niin ja tyttärille. Ymmärräthän? Kyllä sokea
kanakin jyvän löytää, kun sen opastaa jyvän luo. Eikö vain,
Elmo?
Elmo kääntyi puoleeni kysyvästi. Hänellähän oli laukussa kaksi
tusinaa edustuspöksyjä. Minä ymmärsin ja nyökkäsin. Käännyin
Nikolain puoleen ja sanoin:
- Nikolai, se tullimies on vahtinut meidän laukkuja jo kohta
kaksi tuntia. Etkö voisi pyytää häntä tuomaan ne tänne?
- Niinpäs onkin. Hyvien ystävien kanssa aika kuluu nopeasti.
Minä soitan hänelle.
Nikolai soitti tullimiehelle ja pyysi häntä tuomaan meidän laukut
työhuoneeseensa. Hänen soittaessaan saattoi huomata, että
hänkin oli alkanut sammaltaa. Tehoaa se votka tottuneeseenkin
käyttäjään.
Laukut tuotiin nopeasti. Elmo katsoi minua ja kuiskasi:
- Monetko pöksyt?
- Anna viidet, minä vastasin.
Elmo kaivoi juhlallisesti laukusta viidet pöksyt ja ojensi ne Nikolaille.
- Nikolai, koristakoot nämä pöksyt naistesi ihania pyllyjä. Ole
hyvä. Tässä vähän ennakkonäytteitä.
Elmo oli saanut lisärohkeutta votkasta ja siksi hän puhui vapautuneesti.
Hän näytti nauttivan täysin rinnoin suomalaisen tehtailijan
roolista.
- Kylläpä ovat kauniita, totesi Nikolai jatkaen, vaan riittääkö
koko vaimolle? Hän on tyypillinen venäläinen matushka, leveä
pylly. Voi, antakaa anteeksi kuva, jonka annan vaimostani. Mutta
totta se on. Kirjaimellisesti totta. Russkaja matushka, oma
kullannuppuni. Eivät nämä hänelle mahdu, vaikka antavatkin periksi.
Voi, voi. Mitäs me nyt tehdään? Voi, voi sentään. Pieniä
ovat, mutta niin kauniita.
- Älä välitä, Nikolai, Elmo lohdutti. Anna ne kaikki tyttärellesi.
Ensi kerralla tuon vaimollesi sellaiset, että koossa löytyy
varmasti isollekin, mikä se nyt oli, ai niin, matushkalle.
Mutta enkö minä pääsisi vähän mittailemaan vaimoasi, että varmasti
tulee riittävän suuret? Kyllä minä sormikopelolla oikeat mittapaikat
löydän. Ohhoh. Nikolai, ethän sinä vain loukkaantunut?
Puhuin vähän läpiä päähäni. Tai en vähän, vaan oikein paljon.
Anna anteeksi, veli hyvä. Mutta tuo votka vaikuttaa jo päässäni.
On niin mukavan lämmin ja rauhallinen olo ja siitä kaikki kiitos
sinulle, votkallesi ja särelle. On kuin enkelit laulaisivat korvissani.
Suonissani sykkii lämmin votkan terästämä suomalainen
veri ja minä menen tuollaisia puhumaan. Ethän vain loukkaantunut,
Nikolai? Minä kun näin perheen kesken, jos sallit ilmauksen.
Himskatti, Nikolai. Minä tuon sinulle koko laukullisen eri
kokoisia pöksyjä, niin pääset sovittelemaan niitä kaikille matushkoille.
Olet kuin prinssi, joka etsii oikeapeffaista Tuhkimoa.
Anna anteeksi. Nyt minä olen hiljaa. Tai ei. Kaada,
Nikolai, lisää viiniä, niin päästään kilistämään kaikkien venä-
läisten naisten pyllyille.
- Kuulehan, Elmo, sinä puhut vallan tuhmia. Vai pitäisi sinun
päästä mittailemaan vaimoni takapuolta. Mutta toisaalta sinä puhut
kuin mies miehelle. Minä tykkään sinusta, pöksykeisari, ka-
pitalisti. Minä tosiaan tykkään sinusta. Lähdetään yhdessä
mittailemaan matushkojen takapuolia. Otetaan Pasikin mukaan.
Minä tiedän, että se on aika härski pukki.
Ovelle koputettiin. Nikolai meni avaamaan. Pullea tarjoilijanainen
toi Nikolain tilaaman zakuskan, suolaisen palan. Venä-
läinen ei ryyppää koskaan ilman zakuskaa ja se on aivan oikein.
Elmon katse kiinnittyi tulijan vartaloon ja hetken katsottuaan
hän kääntyi Nikolain puoleen ja kysyi innokkaasti:
- Nikolai, onko vaimosi saman kokoinen kuin hän?
Nikolai kääntyi katsomaan naista ja vastasi:
- Aika lailla, aika lailla. On se, onpa hyvinkin. Nyt sinulla
pitäisi olla mittanauha, niin saataisiin mitattua oikea koko ja
sinunkaan, Elmo, ei tarvitsisi lähteä meille vaimoani mittailemaan.
Vaikka ei sen puoleen, kyllä minä sinulle sen suon, mutta
sen täytyy jäädä sitten pelkkään mittailuun. Käännyppäs tänne
päin, Ksenja, minä vielä varmistan. Joo-o. Nyt sivuttain.
On se, totta tosiaan, on se. No onko sinulla mittanauhaa, Elmo?
- Ei ole, mutta minulla on mittanauha käsissä, sormenpäissä.
Annas, tyttö, kun rutistan vähän pyllystä. Kyllä pöksytehtailija
tietää tyttöjen pyllyt. Noh, mitäs sinä meinaat? Etkö meinaa
antaa, vai?
Tarjoilija kääntyi hätääntyneenä Nikolain puoleen ja torjui Elmon
lähentelyt.
- Älä säikähdä, Ksenja. Elmo ottaa vain mittaa sun takapuolesta.
Se on sellainen Suomen suurin naisten pyllyjen asiantuntija.
Pöksytehtailija, oikein pöksykeisari, kapitalisti. Se tuo sitten
sullekin sopivat pikkupöksyt. Katsoppa näitä malleja. Eivätkö
ole hyvän näköiset? Ajatteles, tosi hienot. Mutta se mitta pitäisi
saada.
Tarjoilijan uteliaisuus heräsi. Hän katsoi Nikolain näyttämiä
malleja. Käänteli niitä ja koitti neuloksen laatua. Ilmeestä
päätellen hän piti pöksyistä.
- Tuotko varmasti? hän kysyi Elmolta ja jatkoi, tuotko varmasti
oikean kokoiset? Eiväthän nämä mahdu aikuiselle naiselle. Monetko
pöksyt tuot?
- Sinulle vaikko koko laukullisen. Olet nimittäin avaintekijä
tässä mittaongelmassa. Asia on näet niin, että jos minä en saa
mittoja sinulta, minun on mentävä mittailemaan Nikolain vaimoa.
Eikä se ole yhtään niin kivaa kuin mittailla sinun pyllyäsi, ei
todellakaan.
- Eikö ole? kysyi tarjoilija. Nyt sinä kyllä narraat. Mutta jos
varmasti tuot minulle pöksyjä, niin mittaa vaan.
Elmo hykerteli käsiään ja lähestyi tarjoilijaa.
- Nyt otetaan tytöstä mittaa, hän sanoi ja alkoi hivellä tarjoilijan
takapuolta. Tuota noin. Joo-o. Mitat ovat remingtonissa.
Pasi, vihelläs Säkkijärven polkkaa.
Elmo kiersi kätensä tarjoilijan ympärille ja alkoi pyörittää tätä
polkan tahdissa.
- Kyllä yksi Säkkijärven polkka vastaa kymmentä ripaskaa. Vihellä
nopeammin, Pasi. Voi, voi. Huh, huh. Nyt piisaa. Huomasitko,
Nikolai, miten kapitalistin jalka taipui? Kiitos sulle, tyttökulta.
Olet pöksysi ansainnut, sanoi Elmo ja pläjäytti kunnon
pusun suoraan tarjoilijan suulle.
Minä ja Nikolai katsoimme Elmon menoa, kun hän saattoi hämmentyneen
tarjoilijan ovelle ja poskelle pussaten sanoi:
- Kun minä tuon sinulle ne pöksyt, niin sitten sovitetaan oikein
kunnolla. Intiimisti, niin sanoen.
Tarjoilija livahti ovesta ja Elmo palasi pöydän ääreen todeten:
- Vaan oli sillä aikamoiset perät, mutta kyllä mulla neulosta
riittää. Ja jos sattuu loppumaan, niin tilataan uutta. Ei se
ole siitä kiinni.
- Vai aikamoiset perät, sanoi Nikolai ja jatkoi, jos sinä isoista
peristä noin kovasti tykkäät, niin minä tiedän yhden tosi isoperäisen
tyttölapsen. Perät ovat isommat kuin minun vaimolla.
Hoidan sen sinulle sitten ensi kerralla. Mutta nyt syömään. Minua
ainakin hiukoo jo niin saatanasti.
Samalla ovelta kuului koputus. Nikolai nousi ja meni avaamaan.
Sisään astui nuori tullimies, joka sanoi Nikolaille:
- Pitäisi saada varastohuoneen numero 212 avain.
- Ei minulla ole mitään varastohuoneen avainta.
- Sanoivat, että teillä on.
- Kun ei ole, niin ei ole. Etkö sinä vähäjärkinen ymmärrä selvää
puhetta?
- Mutta kun se ovi pitäisi saada auki, poika intti.
Nikolai hermostui silmin nähden ja sanoi ääntään korottaen:
- Onhan kirveskin keksitty. Ulos!
Nikolai pani oven hänen perässään huolellisesti lukkoon ja tuli
syömään zakuskaa. Nikolain ja Elmon silmät alkoivat luppaamaan
ja minäkin tunsin oloni vaarallisen raukeaksi. Onneksi viinikin
oli melkein loppu. Jaoin lopun kolmeen osaan ja kohotin maljan:
- Hei, te urheat ritarit. Nyt Elmon ja minun on aika lähteä katsomaan
hotelli Astorian tyttöjä. Suuret kiitokset erinomaiselle
isännälle loistavasta tarjoilusta, niin, ja ennen kaikkea hienosta
avunannosta viisumiasiassa. Ei tämä ole viimeinen kerta, kun
me sinun kanssasi, Nikolai, täällä istumme. Ja ensi kerralla
tuomme sen, mitä olemme luvanneet. Meihin voit luottaa, vai mitä
Elmo?
- Toki, toki. Sinun maljasi, Nikolai. Tuhannet kiitokset. Jos
kaikki täällä Leningradissa ovat läheskään yhtä miellyttäviä kuin
sinä, Nikolai, niin minä tulen viihtymään täällä. Menestystä
sinulle niin työelämässä kuin kotonakin.
Nikolai kohotti lasin ja vastasi:
- Kiitokset teille itsellenne. Työhuoneeni ovi on aina teille
avoin. Kuten meillä sanotaan, nyt otetaan passazhok, matkasauva.
Tehkää hyviä kauppoja. Tapaamisiin. Mahdollisimman pian.
Niin joimme lähtömaljan. Nikolai soitti autonkuljettajalleen ja
antoi ohjeet meidän kuljetusta varten.
Vielä tukevat halaukset ja mojovat pusut ja läksimme laukkuinemme
kohti Astoriaa.
            

LUKU 2

Heräsimme Elmon kanssa siihen, kun Tshaika pysähtyi Astorian
eteen ja tuttu ääni sanoi:
- Tervetuloa, Pasi. Olemme sinua ja ystävääsi jo odotelleetkin
Juran kanssa.
Hän oli Astorian ovimies Sasha. Hän hymyili leveästi ja ylä- ja
alaleuan kultahampaat kimaltelivat auringossa.
Annoin Nikolain autokuskille kaksi tupakka-askia ja sytkärin.
Pyysin häntä kiittämään Nikolaita autokyydistä puolestamme.
Tshaikan kyydissä oli miellyttävä matkustaa. Ei tarvinnut polvia
koukistella, vaan jalkoja voi lepuuttaa suorassa asennossa. Tilaa
oli tarpeeksi.
Sasha ja hänen virkaveljensä Jura kantoivat laukkumme respaan,
jossa hymyilevä Tanja otti meidät vastaan:
- Tervetuloa, Pasi ja herra Elmo.
- Tanja, hän on sinulle pelkkä Elmo, ei herra Elmo.
- Hyvä on. Siispä tervetuloa, Pasi ja Elmo. Missä ihmeessä te
olette viipyneet? Sitä paitsi tehän olette iloisella tuulellakin.
No, sitähän sattuu ja sinulle, Pasi, tuntuu aina sattuvan
jotakin.
- Tanja hyvä. Onko tämä olevinaan jonkinlainen moraalisaarna,
vai onko minun pidettävä tätä hyvänä vitsinä?
- Vitsinä tietenkin. Antakaa passit, viisumit ja voucherit.
Tässä on valmiit hotellikortit.
Minä katsoin hotellikortteja ja ihmettelin:
- Tanja, hei. Tässä on sattunut jokin erehdys. Ei tämä ole
minun sviittini numero.
- Tästä minun piti juuri puhua kanssasi. Tämä on vain pieni järjestelykysymys.
Se sinun vakiosviittisi on varattu puoleen yöhön
asti. Voitte majoittua viereiseen pikkusviittiin. Vieraan lähdettyä
Sasha ja Jura siirtävät tavaranne sinun sviittiisi. Sopiiko
tällainen järjestely?
- Ei sovi, minä vastasin ja jatkoin, kukas se nyt noin saakelin
tärkeä vieras on, että saa asustaa meille vahvistetussa sviitissä,
sviitissä, jossa minä olen asunut jo vuosien ajan? Kun ei
sovi, niin ei sovi. Mutta kerro nyt kuitenkin.
- Pasi, älä hermostu. Se on yksi japanilainen liikemies, herra
Yokimoto. Hänen piti lähteä aamukoneella Moskovaan, mutta neuvottelujen
vuoksi ei ehtinyt. Palvelutoimistomme onnistui kuitenkin
buukkaamaan hänet yökoneeseen. Hän maksoi lisämaksun
puolelta vuorokaudelta. Valuuttatuloa meille, ymmärräthän? Me
kaikki tiedämme täällä, kuinka uskollinen ja tärkeä asiakas sinä
olet meille. Tärkeä sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta
sinä et ole meille vain pelkkä asiakas. Sinä olet myös hyvä ystävä,
joten uskalsin toivoa, että sinä et järjestä mitään kohtausta
tämän vuoksi.
Nauttimani votka ja viini rupesivat entistä enemmän suhisemaan
päässäni ja tunsin, että nyt hermostun toden teolla. Mutta sitten
sieltä aivojen neuvokkaammalta puolelta lähti signaali: turha
minun on Tanjalle hermostua. Hän on tehnyt vain sen, mitä
oli käsketty tehdä. Parempi, että hoidan majoittumisongelman
itse. Suhina päässäni vaimeni ja hymyilin Tanjalle. Nähtyään
minun hymyilevän, Tanjakin rupesi hymyilemään ja sanoi:
- Kiitos, Pasi. Arvasinhan minä, että sinä ymmärrät. Kun olette
majoittuneet, tulkaa käymään luonani. Minulla on asiaa. Kas
tässä hotellikortit.
Kiitin häntä korteista ja kuiskasin Sashalle ja Juralle silmää
iskien:
- Vperjod, rabotshij narod, eteenpäin työkansa.
He tarttuivat innokkaasti laukkuihin ja vaikka heillä oli ikää
melkein kuutisenkymmentä vuotta, he suorastaan juosten kantoivat
laukkumme hissin luokse. Tämä kaikki oli heiltä tarkoin harkittua,
sillä he tiesivät, että kiitokseksi heitä odotti huoneessamme
viskipaukut ja tupakka-askit. He tiesivät myös, että
minä kävisin ostamassa heille tupakkaa Berjozka-myymälästä sillä
valuutalla, mitä he olivat saaneet palvelurahoina ulkomaisilta
liikemiehiltä ja turisteilta. Nämä kaikki kun eivät ymmärtä-
neet, että tärkeämpää kuin antaa rahaa, olisi ollut antaa tavaraa,
kuten esimerkiksi tupakkaa.
Nousimme hissillä kerrokseemme. Elmo katsoi minua ihmetellen
ja kysyi:
- Miksi sinä annoit niin helposti periksi sille respan tytölle?
Kyllä meidän olisi pitänyt saada se sviitti, minkä sinä olit
tilannutkin. Se olisi ollut oikeudenmukaista, tietty.
- En minä periksi antanut. Mutta sinä et ymmärrä. Ei Tanja
olisi voinut asialle yhtään mitään. Japanilainen maksoi lisä-
maksun valuutassa. Hotellille on tärkeää saada jokainen kolikkokin
valuuttaa, mikä suinkin on mahdollista. Ja toisaalta sinä
näet kohta itse, että minä en antanut periksi, tavallaan.
Kantajat kantoivat laukkumme pikkusviitin ovelle ja alkoivat
avata sen ovea. Minä huudahdin:
- Pojat, pojat, nyt te olette erehtyneet. Odottakaa siinä,
niin minä katson, millainen Yokimoto meidän sviitissä asustaa.
Täytyyhän se tietää.
Koputin sviitin ovelle ja jäin odottamaan. Sisältä kuului ää-
niä ja liikehdintää. Hetkisen päästä oven avasi japanilainen
mies kylpytakissa ja kysyi varovasti:
- Mitä teillä on asiaa? En tunne teitä. Keitä te olette?
Kuulin kylpyhuoneesta, siitä isommasta, ääntä. Ikään kuin
saippuakotelo olisi tipahtanut lattialle. Silloin arvasin,
mistä oli kysymys. Kaivoin rintataskustani käyntikortin ja
ojensin sen hänelle. Se oli Leningradin alueen miliisipäällikön
käyntikortti, jonka olin saanut häneltä edellisvuotisessa
Nainen ja Mies-näyttelyssä. Siitä oli ollut paljon apua
eri tilanteissa. Kuten ilmeisesti nytkin. Japanilaisen ilme
muuttui pelokkaaksi ja hän tiedusteli väkinäisesti hymyillen
ja erittäin kohteliaasti:
- Mitä teidän asianne koskee?
Minä viittasin Elmon mukaani ja sanaakaan sanomatta astuimme
japanilaisen ohi sisälle sviittiin. Japanilainen ei nähnyt
kantajia ja laukkujamme, sillä ne olivat viereisen pikkusviitin
oven edessä. Sen sijaan hän sulki oven nopeasti ja hoki
koko ajan:
- Anteeksi, mitä asiaa? Anteeksi, mitä asiaa?
Minä otin käyntikortin häneltä ja työnsin sen tomerasti taskuuni.
Lyhyesti ja ytimekkäästi pyysin häneltä:
- Teidän käyntikorttinne.
Hän meni nopeasti makuuhuoneeseen hakemaan käyntikorttia.
Minä katsoin Elmoa, joka hiljaa kuiskaten kysyi minulta:
- Mistä oikein on kysymys? Mitä nyt tapahtuu?
Minä laitoin sormen huulilleni ja sanoin:
- Ole aivan hiljaa. Nyt pidetään hauskaa. Tämä on sitä strategista
sodankäyntiä.
Elmo nyökkäsi ja oli hiljaa.
Japanilainen toi käyntikorttinsa. Otin sen ja tutkin sitä huolellisesti
ja pitkään. Panin sen taskuuni. Japanilaisen ilme
oli yhtä kysymysmerkkiä. Naama tarkasti peruslukemilla kysyin
häneltä:
- Kuka on kylpyhuoneessa?
- Vanha tuttavani. Tuli käymään kylässä. Hän lähtee kyllä ai-
van heti.
Minä menin ja avasin eteisestä kylpyhuoneeseen johtavan oven.
Näin hyvinmuodostuneen naisen vartalon takaapäin, kun tämä
poistui kylpyhuoneesta makuuhuoneeseen. Sen verran ehdin kuitenkin
nähdä hänen takapuoltaan, että tunnistin hänet oikeanpuoleisen
pakaran syntymämerkistä Tamaraksi. Menin hänen peräänsä
makuuhuoneeseen. Suljin makuuhuoneen ja olohuoneen vä-
lisen oven. Tamara seisoi sängyn vieressä selin minuun päin.
Kuiskasin hiljaa:
- Terve, Tamara. Nyt sinun pitää olla hiljaa. Luota minuun.
Selitän sinulle kohta kaiken.
Tamara kääntyi. Tunnistettuaan minut hän hyppäsi kaulaani ja
kuiskasi minua halaten:
- Pasi rakas. Voi kuinka ihanaa. Minä aivan luulin... Olin
niin peloissani... Että jos vaikka KGB...
Minä irrotin hänet hellästi. Avasin olohuoneen oven ja sanoin
kovalla äänellä:
- Vai tällaista peliä. Tätä varten siis tarvitsit meidän sviittimme
puoleen yöhön saakka. Minun on nyt soitettava alakertaan
ja ilmoitettava, että sinulla on täällä nainen, niin sanoakseni
intiimeissä leikeissä.
- Älkää soittako, pyydän. Mitä te puhuitte teidän sviitistänne?
Voitteko selittää?
- Tämä sviitti oli varattu meille tästä päivästä lähtien. Nyt
minun velvollisuuteni on soittaa ja kertoa, mitä peliä täällä
oikein pidetään. Hetkinen vain, käyn soittamassa tuolta työhuoneen
puhelimesta. Teinä minä kyllä pukisin jo itseni valmiiksi.
Ne on nopeita lähtöjä, kun ne pojat tulevat.
- Älkää menkö... Emmekö voisi sopia? Minä kyllä korvaan jollakin
tavalla. En minä tänne tarkoituksella jäänyt. En vain neuvottelujen
vuoksi ehtinyt aamulennolle Moskovaan. Neuvotellaan.
Istukaa pöydän ääreen, olkaa hyvä. Saisiko olla viskipaukut?
Neuvotellaan ja sovitaan.
Sisäisesti hymyillen ajattelin, että olin jo tarpeeksi pitkään
kiusannut japanilaista. Ja sitä paitsi, kun katsoin Elmoa, huomasin,
että hänen pokkansa pettää millä hetkellä hyvänsä. Hänen
suupielensä nykivät siihen malliin, että hänen oli tosi vaikea
pidätellä naurua. Eikä se ollut kaukana minullakaan. Tilanne
oli kaikessa koomisuudessaan niin mahdottoman naurettava. Ja
toisaalta aloin tuntea sääliä tätä pientä japanilaista herrasmiestä
kohtaan.
Istuimme kolmisin pöydän ääreen ja japanilainen kaatoi lasilliset
Dimpleä. Viimeistään Dimplen, tuon jalon viskin, näkeminen hellyytti
sydämeni lopullisesti. Sitä viskiä juovat vain herrasmiehet.
Kohotin maljan ja sanoin:
- Eiköhän juoda maljat ja sovitaan, että teillä, herra Yokimoto,
on puoli tuntia aikaa siirtää tavaranne viereiseen huoneeseen.
Dimple-pullon voitte kyllä jättää.
Japanilainen puhkesi leveään hymyyn, niin leveään, että hänen
silmänsä muuttuivat entistä kapeammiksi viiruiksi.
- Kyllä minä siinä tapauksessa... Jos ette soita... Kyllä puoli
tuntia riittää. Ilman muuta minä jätän Dimple-pullon. Ja
tuolla kaapissa on tarvittaessa lisää. Jätän ne kaikki. Kiitoksia
paljon, oikein paljon.
Hän ojensi kätensä minulle ja minä puristin kovaa, kuten tapani
on, mutta en liian kovaa, sillä niin pieneltä ja hennolta se tuntui
kädessäni. Mieleeni tuli kuva Citizen-mainoksesta, jossa japanilainen
karatemestari murskaa kämmenellään kasan tiiliä vai
oliko se lautoja. No se ja sama. Herra Yokimoto ei ainakaan ollut
sellaista harrastanut, vaikka paljon puhutaankin japanilaisen
johtajatason askeettisesta sotilaskoulutuksesta. Sitten japanilainen
kätteli Elmoa ja me skoolasimme ja hymyilimme yhdessä.
Samassa muistin Tamaran. Hän oli varmaankin ehtinyt jo pukeutua
ja odotti valmiina. Käännyin makuuhuoneeseen päin ja huusin:
- Hei, Tamara. Tule ottamaan pienet Dimplet kanssamme. Sopiihan
se teille, herra Yokimoto?
- Kyllä, kyllä, vastasi hän edelleen hymyillen leveästi ja huojentuneena
ja jatkoi, mutta tunnetteko te Tamaran jo entuudestaan?
- Tunnen. Läpituttuja ollaan. Niin kuin sinäkin hänen kanssaan.
Hän on minun leningradilainen tyttöystäväni.
Japanilaisen leuka loksahti auki ja hän ei ollut saada sanaakaan
suustaan.
Lopulta hän mumisi:
- Anteeksi, tuhannesti anteeksi. Älkää olko vihainen, en minä
voinut sitä tietää. Anteeksi.
- Lopettakaa jo se anteeksipyytäminen, herra Yokimoto. Ei teillä
ole mitään anteeksipyydettävää.
- Mutta kun hän ja minä...
- Täytyyhän hänenkin leipänsä tienata silloin, kun minä en ole
Leningradissa.
- Aivan, niinhän se on, aivan.
- Mutta se siitä aiheesta. Eikö vain, herra Yokimoto?
- Kyllä, kyllä. Mutta oli tämä aika ihmeellinen yhteensattuma.
Sopiiko, jos kaadan lisää viskiä?
- Aina noin jalo juoma kelpaa, totisesti. Eikö vain, Elmo?
- En todellakaan keksi syytä kieltäytyä.
- Kuten huomaatte, herra Yokimoto, saitte meidät ylipuhuttua.
Eikö ollutkin vaikea tehtävä?
Purskahdimme kaikki yhdessä nauramaan.
Herra Yokimoto olikin mukava ja huumorintajuinen veikko.
Tamara tuli olohuoneeseen. Hän katsoi pöydällä olevaa viskipulloa
ja kääntyi japanilaisen puoleen:
- Minä ottaisin mieluummin samppanjaa. Sitä pitäisi olla vielä
jääkaapissa. Voinko ottaa sieltä?
- Et missään tapauksessa. Minä tarjoilen sitä henkilökohtaises-
ti. Olethan sinä, Tamara, minun vieraanani, ja herrojen tietenkin.
Yokimoto pyörähti pystyyn niin nopeasti, että kylpytakki levähti
edestä auki selkosen selälleen ja paljasti hänen miehiset avunsa.
- Voi, anteeksi. Lipsahti ihan vahingossa. Anteeksi, Tamara.
Olinpa minä huolimaton.
- Eiköhän Tamara ole siihen jo hyvinkin tutustunut ja minusta ja
Elmosta ei ole väliä. Kait me juodaan nämä lasilliset pois, että
saadaan tuoretta tilalle. Meidänhän pitää skoolata myös Tamaran
kanssa.
Elmo ja japanilainen nyökkäsivät yht'aikaa, ikään kuin olisivat
jo kauankin tunteneet toistensa tavat.
Samassa ovelta kuului varovainen koputus. Minä muistin, että
olin kaikessa kiireessä unohtanut Sashan ja Juran käytävälle.
Tamara säikähti koputusta ja pomppasi seisomaan katsoen minua
kysyvästi. Sanoin Tamaralle:
- Rauhoitu. Meidän kantajat siellä koputtavat. Unohdin heidät
tässä hässäkässä käytävään. Niille on varmaan tullut jano odottaessa.
Sitä paitsi, Tamara, sinun pitäisi muistaa, että Astoriassa
sinulla ei ole mitään hätää minun kanssani. Käyn avaamassa
oven, sanoin japanilaiselle.
Sasha ja Jura katsoivat meitä ihmetellen ja minä selvitin heille
uuden tilanteen. Uusi käännös tilanteessa rupesi heitä hymyilyttämään,
mutta minä annoin uudet ohjeet kasvo peruslukemilla.
- Nostakaa Elmon ja minun laukut tänne ja tulkaa puolen tunnin
kuluttua siirtämään herra Yokimoton tavarat sinne pikkusviittiin.
Okei?
Sasha ja Jura nyökkäsivät ja lähtivät suorittamaan saamaansa tehtävää.
Kun laukut oli kannettu, minä annoin kummallekin tupakka-askin.
He kiittivät hymyillen, mutta jäivät katsomaan pöydällä olevaa
viskipulloa viestittäen, että pitääkö heidän lähteä kuivin suin.
Minä ymmärsin yskän ja käännyin japanilaisen puoleen:
- Herra Yokimoto, eikös tarjota pojille viskit? He ovat hyviä
kantajia ja valmiit aina auttamaan. Tulet sen kyllä huomaamaan.
He ovat painaneet nimesi jo korvan taa.
- Tarjotaan pois. Vaikka kahdet. Minulla on tuolla kaapissa
lisää. Ei meiltä viski lopu. Meillä on kaikkea, mitä me tarvitaan.
Ja mitä meillä ei ole, sitä me ei edes tarvita.
- No mutta siinä tapauksessa tarjotaan heille yhdet paukut ja
annetaan pullon loppu heille mukaan. Sopiiko näin? minä kysyin
japanilaiselta.
- Tietysti. Sehän onkin hieno idea. Niin me teemme.
Kippasimme kaikki yhdessä lasilliset. Tamara tosin vain maistoi
hieman lasista. Hän käytti yleensä säästellen alkoholia, mikä
poikkesi paljon täkäläisten ilolintujen käytännöstä.
Kantajat poistuivat tyytyväisinä ja lupasivat tulla puolen tunnin
päästä siirtämään japanilaisen tavarat. Ja varmasti tulevatkin,
olihan tarjoilu sitä luokkaa, että sitä ei kannattanut
jättää väliin.
Vilkaisin kelloa. Se oli jo melkein kuusi. Käännyin japanilaisen
puoleen ja sanoin:
- Me käymme Elmon kanssa asioilla. Palaamme puolen tunnin päästä.
Jää sinä, Tamara, auttamaan herra Yokimotoa. Soita kuitenkin
ensin ravintola Bakuun, mieluiten Igorille, jos hän on töissä,
ja pyydä häntä varaamaan kuuden hengen pöytä kello seitsemäksi.
Sano, että normaali kattaus, lämpimäksi ruoaksi ehdottomasti
sup-pitiä, lammaskeittoa, niin ja ehdottomasti marinoituja
valkosipulin kynsiä. Sano vielä, että minulla on hänen
pyytämänsä musiikkikasetti mukana. Kuule, Yokimoto, tulethan
sinäkin kanssamme syömään? Kello on niin vähän, että varmasti
ehdit. Niin ja toisaalta yksin sinulla on ikävää ja tylsää.
Tilanteen tietäen sinä ymmärrät, että Tamarakin lähtee syömään.
Sopiiko?
- No kyllähän minä ehdin ja nälkäkin jo kurnii. Minä tulen.
Eihän se ruokapaikka ole kovin kaukana?
- Ei ole ja sitä paitsi sinun tulee ehdottomasti tutustua ravintola
Bakuun, jo pelkästään tulevaisuutta ajatellen. Minä
kyllä hoidan kuljetukset. Okei, me mennään nyt. Näkymisiin.
- Selvä juttu. Ei muuta kuin pakkaamaan.
Laskeuduimme Elmon kanssa alas ja kävelimme respaan Tanjan luo.
Olin utelias kuulemaan, mitä asiaa hänellä mahtoi olla.
- Hei, Tanja. Tässä me nyt ollaan. Sinulla oli jotain asiaa.
Olen pelkkänä korvana. Muuten, terveisiä herra Yokimotolta.
Hän muuttaa parhaillaan pikkusviittiin. Hän on oikein hauska
ja miellyttävä mies, vaikka onkin japanilainen. Niin ystävällinen
ja hyväntahtoinen. Lähtee meidän kanssa illastamaan.
- Gospodi, mitä sinä olet tehnyt hänelle? Ettei vain minulle
tule mitään vaikeuksia. Mitä tapahtui?
- Ei sinulle mitään vaikeuksia tule. Ei mitään erikoista ole
tapahtunut. Minä vain pyysin. Hän ymmärsi ja suostui heti
muuttamaan. Joimme sen kunniaksi muutaman paukunkin yhdessä.
Juoman ja naisten suhteen hänellä on erittäin hyvä ja kultivoitunut
maku. Me kumpikin pidämme erityisesti viskistä merkiltään
Dimple. Ja arvaas, kenet löysin hänen luotaan? Minun
tyttöystäväni Tamaran. Siis hänelle kelpaa vain kaupungin
paras. Ja kuten sanoin, lähdemme kohta yhdessä syömään.
Että sellainen juttu. Voit olla ihan rauhassa. Sinulla oli
jotain asiaa.
- Kyllä. Mennään tuonne pyöreän pöydän ääreen, sanoi Tanja ja
osoitti ravintolan sisäänkäynnin vieressä olevaa pöytää ja
kuiskasi, parempi, ettei ole turhia korvia kuulemassa.
Istahdimme pöydän ääreen ja Tanja aloitti hiljaa kuiskaten:
- Pasi, Nikolai soitti lentokentältä vähän ennen teidän tuloanne.
Oli aika juovuksissa. Minä tiedän, miksi tekin olet-
te iloisella tuulella. Hän kertoi ihmeellisen tarinan, mutta
kun kyse on sinusta, Pasi, minä uskon joka sanan. Pojat, pojat,
pojat. Hän pyysi minua kertomaan teille, että hän otti
lomaa tämän viikon ja lähtee jo tänään datshalle kalastamaan.
Hän ei tarvitse Tshaikaansa tällä viikolla. Mihin aikaan teidän
neuvottelut alkavat huomenna?
- Puoli yhdeltätoista.
- Sepä hyvä. Tshaika on täällä puoli kymmeneltä. Pyydän kuljettajaa
ilmoittautumaan sviitissänne. Tunnetteko te hänet?
- Me kuorsattiin Elmon kanssa hänen kyydissään lentokentältä
tänne.
- Sekin vielä. Kyllä te osaatte järjestellä asioita. Mutta
sitten vielä toinen asia. Elmo on kuulemma pikkupöksytehtaan
johtaja. Niin kuin Nikolai sanoi, pöksykeisari. Nikolai kehui
pöksyjä kauniiksi. Oli saanut niitä tytärtään varten. Nikolai
sanoi Elmon tietävän hänen vaimonsa pöksykoon. Minun ahterini
on samaa kokoa kuin hänen vaimollaan. Meidän omien tehtaidemme
valmistamat pikkupöksyt ovat vähän sitä sun tätä, niin
kuin sinä, Pasi, varsin hyvin tiedät.
- Miten niin? minä kiirehdin kysymään, mutta nähtyäni hänen hymynsä,
en jatkanut pitempään.
- Kyllä meillä tiedetään. Niin, olisiko mahdollista, että Elmo,
mutta hänhän nukkuu, totesi Tanja.
Minä ravistin Elmoa olkapäästä ja sanoin:
- Elmo hei. Herää. Tanjalla on sinulle asiaa.
- Mitä, mitä? Enhän minä nukkunut, minä olin vain vaipunut ajatuksiini.
- No se ja sama. Kuuntele. Tanjalla on sinulle asiaa, henkilö-
kohtaista sellaista.
- Herra Elmo, olisiko mahdollista, että te toisitte ensi kerralla
minullekin muutamat pöksyt? Minä kyllä yritän korvata sen jossakin
muodossa.
- Toki, toki. Mutta minä en ole herra Elmo. Eikös me jo tullessa
sovittu, että minä olen pelkkä Elmo vain, pelkkä Elmo sinulle.
Kukas sinä nyt olitkaan? Ai niin, Tanjahan sinä olet. Kyllä Elmo
järjestää. Pasi voi vahvistaa sen, sanoi Elmo autuaallisesti
hymyillen.
- Kiitoksia etukäteen. Kyllä minä korvaan. Jollakin tavalla.
Ja sitten vielä kolmas asia. Kuukauden päästä on Nainen ja Miesnäyttely.
Annatko sinä, Pasi, minulle kuusi kutsukorttia? Olen
luvannut ystävilleni. Sanoin heille, että tunnen yhden suomalaisen
liikemiehen, joka on erittäin mukava ja sympaattinen. Saanhan
kuusi korttia?
Ahaa, hän käyttää näköjään samaa imartelutaktiikkaa kuin minä Nikolaihin.
Mutta ei se mitään ja hyvältähän se vain tuntuu.
- No, eiköhän se järjesty, kuten ennenkin. Apropoo, ketkä miliisit
ovat tänään vartiovuorossa? Minulla olisi heille asiaa, minä
kysyin Tanjalta.
- Ivan ja Mihail. He tulivat jo puoli tuntia sitten. Ovat omassa
huoneessaan tuossa uloskäynnin vieressä. Sinähän tiedät sen,
Pasi.
- Kyllä. Tuttu on huone ja tutut sen vartijat. Monille negatiisessa
mielessä, minulle pelkästään positiivisessa mielessä. Tule,
Elmo, mennään. Onhan sinulla taskussa ne tupakka-askit,
jotka sinulle ylhäällä annoin?
- On ne, mutta mihin me nyt mennään? Takaisin sviittiinkö?
- Nukkumaanko haluaisit?
- En todellakaan. Kunhan vain kysyin, että tietäisin, mihin minun
pitää taas valmistautua. Sinä liikut ja järjestelet asioita
niin nopeasti, etten meinaa pysyä perässä. Kerro nyt, hyvä veli.
- Ensin mennään hankintareissulle ja sitten miliisien luo. Seuraa
perässä, veli hopea.
Kuultuaan sanan miliisi, Elmo hätkähti. Se oli aivan luonnollinen
reaktio ensikertalaiselta Leningradissa.
- Miliisien luo, miksi?
- Älä pelästy. Se on puhtaasti ystävyysvierailu, hoitovierailu.
Minun pitää vähän järjestellä asioita.
- Mitä minä tästä kostun? niin kuin flikat meillä päin sanovat.
- Odota, niin näet. Ei muuta, kuin menoiksi.
Kävelimme ravintolan ovesta sisälle. Tutut tarjoilijat tervehtivät
ja kutsuivat pöytiinsä. Pudistin päätäni. Menimme tarjoilijoiden
kulkuovesta sisälle ja sitten bankettisalin ovesta
toiseen saliin. Salin perällä oli myyntitiski, mistä tarjoilijat
ostivat asiakkaiden tilaamat juomat. Pjotr näkyi olevan
työvuorossa tänään. Tervehdin häntä ja tilasin:
- Kaksi pulloa "Pshenitshnaja"-votkaa. Kääri ne yksitellen tämän
lehden sivuille, sanoin ojentaen hänelle pyöreältä pöydältä sosialisoimani
Pravdan.
- Tänään ei ole "Pshenitshnajaa" eikä "Stolitshnajaakaan". On
vain "Moskovskajaa", otatko?
- Totta maar. Kyllä votka on votkaa nimestä riippumatta silloin,
kun sitä oikein tarvitaan. Onko kolme askia Marlboroa
okei? En ole vielä ehtinyt vaihtaa ruplia, sillä tulimme vast'-
ikään.
- Okei, sopiihan se, mutta tarvitsetko vaihtaa ruplia? Sata
markkaa on sata ruplaa.
- Yes, vaihdan yhden satasen.
Annoin satasen ja sain sata ruplaa ja Pravdaan käärityt votkapullot.
- Nähdään, Pjotr.
Otimme Elmon kanssa votkapullot kantoon ja kävelimme kääröinemme
ulos ravintolasta. Menimme suoraan miliisien huoneen ovelle.
Minä koputin merkkikoputuksen. Ovi avattiin heti ja kahden miliisin
kasvoille levisi jälleennäkemisen ilon muikea virnistys.
Ivan sulki oven perästämme. Halasin kumpaakin vuoron perään ja
esittelin heille Elmon, joka kätteli kumpaakin.
- Ivan ja Mihail, kiva nähdä teitä. Ottakaa lasit esille, minulla
on tässä korruptiovotkaa yleiseen jakeluun.
Nauroimme kaikki yhdessä korruptiovotkalle. Annoin vielä viimeisen
taskussani olevan tupakka-askin. He pyysivät heti toista
askia vedoten siihen, että edessä oli pitkä yö.
- Juokaamme nämä lasilliset ystävyyden ja tapaamisen kunniaksi,
siis da dna, niin kuin näin tärkeä malja pitääkin.
Elmo näytti petraavan koko ajan, sillä niin tyylipuhdas hänen
suorituksensa oli. Sanoin Elmolle:
- Käy ostamassa Berjozkasta kaksi kartonkia länsitupakkaa, mieluiten
Marlboroa. Kävele kierreportaat seuraavaan kerrokseen
ja siellä heti oikealle, niin näet kaupan oikealla puolella
käytävää. Tule sitten tänne. Minä puhun asiani sillä aikaa
heidän kanssaan.
Elmon lähdettyä ryhdyin puhumaan:
- Kuulkaas, Ivan ja Mihail. Saattaa olla, että me Elmon kanssa
tuomme tytöt tänne ensi yöksi. Tehän muistatte Tamaran. Hän
on meidän huoneessamme, mutta lähdemme kohta Bakuun syömään.
Voi olla, että tulemme yöllä takaisin, jos emme sitten mene Tamaran
tai jonkun muun tytön luokse. Käyhän se, vai mitä?
Palvelus palveluksesta, kuten aina. Jos harmaapukuiset kysyvät,
niin meidän huoneesta ette tiedä mitään. Ja kapteenskasta,
joka istuu valuuttabaarissa telkkarin alla olevassa pöydässä,
huolehdin minä itse. Sopiiko?
- Totta kai se käy. Älä vaan kerro muille, mitä olemme sopineet.
Meilläkin on hetkemme, jolloin emme kuule emmekä näe
mitään. Etenkin kun on puhe Elmosta ja sinusta. Juodaan maljat
sen kunniaksi, Ivan ehdotti päättäväisesti.
- Ottakaa te vain. Minä en nyt voi. Ei passaa nukahtaa ravintolassa
naisseurassa otsa keittolautasella. Mutta ottakaa te
vain. Teillä on edessä pitkä yö. Ulkona tulee kylmä ilman
sisäistä villapaitaa.
Samassa ovelta kuului koputus. Ivan avasi oven ja Elmo astui
sisään. Ivan sulki oven. Annoin pojille vielä kaksi tupakkaaskia.
Oli aika lähteä.
- Da svidanija, toivottelimme toisillemme halausten kera.
Elmo ja minä läksimme kättä huiskauttaen ulos miliisien askeettisesta
huoneesta. Nyt oli aika mennä katsomaan, missä vaiheessa
Yokimoton muutto oli.
Kävelimme kohti hissiä, kun joku kutsui minua nimeltä palvelutoimistosta.
Katsoin taakseni. Ira vilkutti ja kutsui meitä
luokseen. Hän oli nuori ja varsin kaunis nainen. Muodotkin
kurissa ja oikeassa järjestyksessä.
- Privet, terve, Ira. Mitä sinulle kuuluu?
- Kiitos muuten hyvää, mutta sinä näyt unohtaneen tänä iltana
koko palvelutoimiston ja siinä samassa minutkin. Muiden luona
olet hyysännyt koko illan. Eikö sinua hävetä yhtään? Et ole
kerinnyt edes autoa tilaamaan aamuksi. Monelta te sen tarvitsette?
- Anteeksi, etten vielä ole kerennyt poiketa, mutta autoasia on
jo kunnossa.
- Ai jassoo, hän sanoi loukkaantuneen näköisenä.
- Älä ole vihainen, meillä on asiakkaan järjestämä kuljetus. Miten
voin korvata tämän huolimattomuuteni sinulle? Sano nyt, tai
jään istumaan tähän koko yöksi sinun harmiksesi.
- Sepä olisikin tosi mukavaa. Mutta totta puhuen minä tiedän,
että sinulla on omat kiireesi. Mutta kun kerta kysyit, tai olisin
minä pyytänyt muutenkin sinua järjestämään pari kutsukorttia
Nainen ja Mies-näyttelyyn. Kuten edellisinäkin vuosina.
- Kyllä minä ne sinulle järjestän, vastasin minä hymyillen.
- Toki, toki, kyllä me järjestämme, säesti Elmo vieressä.
- Kiitos etukäteen. Hauskaa illan jatkoa kummallekin.
Menimme Elmon kanssa naureskellen hissiin ja nousimme kerrokseemme.
Elmo hekotteli hekottelemasta päästyään:
- Ne hoitoaineet. Kyllä minä nyt ymmärrän ne hoitoaineet. Tä-
mähän on vallan ihmeellinen systeemi. Ihmeellinen, tosi eriskummallinen.
En olisi uskonut, jos joku olisi kertonut. Mutta
uskoahan se pitää, kun omin silmin näkee. Ja ne silmät eivät
valehtele, ainakaan vielä tässä vaiheessa päivää. Onko tämä joka
kerta samanlaista? Meinaan, että onko joka kerta käytävä samat
kuviot läpi? Tässä menee terveys. Miliisienkin kanssa Pohjanmaan
kautta eli mitenkä se oli, da dna. Enpä olisi ikinä uskonut,
että minäkin skoolaan täällä miliisien kanssa eka päivänä
ja vielä Pohjanmaan kautta. Kyllä on kavereille kertomista.
Siinä on vain yksi huono puoli, ei ne usko kuitenkaan. Ajattelevat,
että kalajuttuja se Elmo vaan kertoilee. Tai sitten ne
luulee, että mies höyrähti kerta heitolla, kun pääsi rajan taa
kauppoja hieromaan. Uskomatonta, kerrassaan uskomatonta. Mutta
sano nyt, onko se joka kerta sama systeemi? Rahaakin siinä
palaa koko ajan.
- On se. Joka kerta. Ja mitä siihen rahan kulumiseen tulee,
niin pieniä ovat nämä kulut verrattuna siihen hyötyyn, mitä sillä
saa. Kuten olet nähnyt, kaikki tuntevat minut, kaikki asiat
järjestyy, mitään ei kielletä. Tässä byrokratiassa sillä on
suuri merkitys. Oikeastaan on väärin, että sinä jouduit ensimmäiselle
Leningradin matkalle mun kanssani. Olisi ollut parempi,
että olisit joutunut tulemaan tänne toisen luokan pihtarin
ja poropeukalon kanssa. Siinä sinulla olisi ollut paljon enemmän
ihmettelemistä, kun mikään ei toimi. Aivan kuin rattaissa
olisi koko ajan soraa. Joka paikassa tökkii. Mutta nyt sinä
saat hyvän oppitunnin siitä, miten asiat pitää hoitaa. Ja kun
tulet joskus yksin tänne, niin sinulla ei jää sormi suuhun, kun
tunnet kaikki asianomaiset henkilöt. Kaikki on niin paljon helpompaa,
eikö vain?
- Totta puhut kuomaseni. Hullujahan minä haastelin. On tämä
ollut varsinainen oppitunti. Totta totisesti. Pää on vieläkin
sekaisin, eikä ainoastaan votkasta, viinistä ja viskistä. Minä
yritän kulkea perässä ja oppia, vaikka välillä tuntuu, että putoan
kuin se kuuluisa eno veneestä.
Koputimme huoneemme ovelle, kohteliaita kun olemme. Mistä sitä
tietää, mitä siellä on menoillaan.
Yokimoto avasi oven ja näytti iloisena eteisessä olevia pakattuja
laukkujaan. Hänen iloisesta olemuksestaan paistoi, että pakkaamisen
lisäksi hän oli poissa ollessamme kurkistanut myös viskipulloon.
Heristin hänelle leikilläni sormea ja sanoin:
- Käyn soittamassa pojille, että tulevat kantamaan tavarasi, kuten
sovittiin.
Samassa ovelta kuului koputus. Sasha ja Jura olivat ilmeisesti
nähneet meidän nousevan hissiin. Yokimoto avasi oven ja kumarsi
kohteliaasti Sashalle ja Juralle:
- Olkaa hyvä, laukkuni ovat tässä.
Japanilaisen antamalla viskillä oli ollut vaikutus näköjään myös
poikiin, sillä molemmilla oli päällä autuaallinen kestohymy. He
kantoivat hetkessä japanilaisen tavarat pikkusviittiin ja tulivat
kumartaen selittämään, että annettu tehtävä suoritettu, niin kuin
olimme pyytäneet ja vieläpä ajoissa. He katsoivat vetoavasti japanilaista,
sitten minua ja viimeiseksi heidän katseensa pysähtyi
pöydällä olevaan viskipulloon. Japanilaisen kasvoille levisi
jälleen tuo jo niin tutuksi tullut leveä hymy ja hän sanoi:
- Sasha ja Jura, astukaa peremmälle, kai te kilistätte kanssamme?
Okei?
Pojat nyökkäsivät ja Yokimoto kaatoi meille neljälle miehelle
viskiä ja Tamaralle samppanjaa.
Minä, Elmo ja Yokimoto kiitimme hyvin tehdystä työstä ja toivotimme
heille hauskaa illan jatkoa. Heidän iltansa ei kunnialla
pääty, jos he eivät välillä hellitä tahtia. Mutta he ovat tottuneet
siihen, kyllä he pärjäävät. He tyhjensivät lasinsa, kiittivät
vielä kerran ja poistuivat huoneesta.
Käännyin Tamaran puoleen ja kysyin:
- Tamara, saitko Igorin kiinni?
- Sain. Kaikki on järjestyksessä. Myös sup-piti ja marinoidut
valkosipulin kynnet.
- Kuule, soita vielä Natashalle. Haluan hänet Elmolle ensi yöksi.
Sano, että ottaa mukaansa vielä jonkun tytön, ettei Yokimotolle
tule yksin ikävä ilta. Pyydä tulemaan Bakuun toiseen kerrokseen.
Jos tulevat ennen meitä, niin pyydä heitä kysymään
Igorilta, mikä on meidän pöytämme. Sopiiko tämä teille, herra
Yokimoto?
- Vallan mainiosti, se oli kohteliaasti oivallettu. Kiitos.
Tamara lähti soittamaan.
Minua alkoi vaivata se, että minä koko ajan hoen herra Yokimoto,
herra Yokimoto. Se tuntui niin pitkältä ja tylsältä ilmaukselta.
Hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että asia oli
korjattava ja heti paikalla. Nostin lasin ja sanoin:
- Herra Yokimoto, voisimmeko sopia yhdestä muotoseikasta? On
niin pirun vaikea koko ajan kutsua teitä herra Yokimotoksi.
Voinko tästä lähtien sanoa lyhyesti ja ytimekkäästi vain Yoki?
Etenkin kun meistä on tullut näin hyvät ystävät pienistä alkukangerteluista
huolimatta.
- Aivan varmasti, Pasi.
Hän sinutteli minua ensimmäistä kertaa ja teki sen varsin luontevasti.
Hän jatkoi:
- Ja mitä niihin alkukangerteluihin tulee, niin minä todella säikähdin
sitä Leningradin alueen miliisipäällikön käyntikorttia.
Se oli ovela temppu ja näin jälkeen päin en voi muuta kuin nauraa
sille. Juokaamme Pasin, Elmon ja Yokin malja. Niin ja tietysti
last, but not least, Tamaran malja.
Kipattuamme maljan minä kysyin Yokilta:
- Oletko sinä jo kauan reissaillut Neuvostoliitossa?
- Olen ollut kolmen kuukauden verran firmamme Moskovan edustus-
tossa, mutta Leningradissa olen ensimmäistä kertaa.
- Mitä sinä pidät Leningradista?
- Erittäin kiva paikka. Ja hauska paikka. Etenkin kun sinä ja
Elmo tulitte ja saitte aikaan säpinää. Minulla ei ole ollut aikoihin
näin hauskaa. Suren jo etukäteen sitä, että minun pitää
lähteä yökoneella pois.
Tamara tuli soittamasta ja kertoi:
- Tavoitin Natashan Svetan luota. Sinähän muistat hänet ja hänen
änkytyksensä. Kai sinulle sopii, että hänkin tulee?
- Sopii. Se asia on puitu jo selväksi. Ja sitä paitsi hän pyö-
rii nykyään kollegani kanssa. No niin, ei muuta kuin menoiksi.
Minä hoidan meille auton alhaalta.
            

LUKU 3

Ravintola Bakun edessä kiemurteli pitkä jono sisään pyrkiviä.
Baku oli suosittu paikka iltaisin. Siellä oli kaksi ravintolaa.
Karvalakkipuoli alakerrassa ja parempi puoli yläkerrassa.
Joskus meno oli tosi railakasta, kun tulisieluiset etelän
asukkaat polttivat päreensä juovuksissa. Yleensä silloin
oli kysymys naisesta, eikä puukot tai niiden puuttuessa veitset
ja haarukatkaan olleet tuntematon käsite. Tämän vuoksi
miliisit kävivät useasti illassa tarkastamassa tilanteen ja
tietenkin keräämässä "verot" ilolinnuilta.
Bakun keittiö oli laadukas. Menu oli laadittu azerbaidzhanilaisen
keittiön pohjalta. Se perustui paljolti lampaan lihan,
yrttien ja erilaisten eksoottisten mausteiden käyttöön. Pää-
kokki oli ylpeä azerbaidzhanilainen mies, joka piti huolen
siitä, että raaka-aineet olivat aina tuoreita ja että niitä
oli tarpeeksi. Sanalla sanoen, menu minun makuuni.
Ohitimme tyylikkäästi jonon nurinasta välittämättä. Ovimies
huomasi meidät ja avasi oven tuttavallisesti hymyillen. Annoin
hänelle vaivihkaa tupakka-askin. Nousimme portaat toiseen
kerrokseen. Jäimme oven suuhun seisomaan. Yritin tavoittaa
katseellani Natashaa ja Svetaa. He eivät olleet
vielä tulleet.
Esittelin Elmolle ja Yokille ravintolasalia, sen koristuksia
ja seinillä riippuvia paimentolaismattoja. Sali oli vielä
tähän aikaan illasta puolityhjä ja rauhallinen. Vaikka suurin
osa pöydistä oli vielä vapaita, niin niille oli katettu valmiiksi
alkupalat.
Joku kosketti minua selkään. Tunsin tutun naurun takanani.
Se oli Igor, tuo kaikkien tarjoilijoiden kuningas. Syleilimme
toisiamme ja vaihdoimme ne tuiki tärkeät poskipusut. Esittelin
Elmon ja Yokin. Tamara olikin vakiokalustoa. Igor johdatti
meidät pöytämme luo ja kysyi:
- Tamara tilasi pöydän kuudelle, mutta teitä on vain neljä.
Tulevatko nämä kaksi myöhemmin vai johdatanko pöytään parit
taatut hyvännäköiset tutut tytöt?
- Kiitos vain, Igor, mutta ei tarvitse. Natashan ja Svetan
pitäisi tulla millä hetkellä hyvänsä. Ai niin, ettei unohtuisi
taskuun. Tässä on pyytämäsi CCR:n kasetti, ole hyvä. Muuten,
minä vaihdan kolmesataa markkaa. Sopiiko entinen kurssi
ja kasetista entinen hinta?
- Sopii. Tuon ruplat sitten myöhemmin. Soitan pojalleni kotiin
ja kysyn, millainen toivomus hänellä on ensi kerraksi.
Soitin hänelle sen jälkeen, kun Tamara oli soittanut tänne.
Et voi arvata, kuinka hän ilahtui. Hän istuu kotona kuin tatti
ja odottaa minun soittoani. Kaadanko minä ensiksi samppanjaa?
- Kaada vain. Odotamme vielä tyttöjä ja aloitamme sitten yhdessä.
Igor avasi taiten samppanjapullon. Hän antoi korkin paukahtaa
kattoon, kuten paikallinen tyyli oli.
- Tamara, kun vielä odotamme tyttöjä, haluaisin puhua Yokin
kanssa liikeasioista.
Tamara hymyili ja nyökkäsi. Hän tarttui Elmoa kädestä ja alkoi
keskustella hänen kanssaan.
- Yoki, sinä kerroit, että olet vasta vähän aikaa tehnyt kauppoja
neukkujen kanssa. Mitä sinä teit ennen sitä?
- Olin Varsovassa. Avasin firmamme Puolan markkinat. Se oli aika
konstikasta, vei paljon aikaa, mutta sitkeys palkittiin.
- Te japanilaiset olette viime aikoina vallanneet paljon uusia
markkina-alueita. Mihin se oikein perustuu?
- Sitkeyteen ja taas sitkeyteen. Tutustuin Varsovassa yhteen
teikäläiseen liikemieheen. Istuimme yhdessä iltaa Grand-hotellissa.
Teikäläisten firmojen ulkomaankaupankäynti on lievästi
sanoen omituista. Firmoissa lasketaan tarkasti etukäteen, monta
päivää riittää eli mikä on maksimiaika, minkä edustaja saa
olla kohteessa kerrallaan. Eihän sitä voi etukäteen sanoa.
Kaikesta tingitään. Kuluja seurataan tarkasti. Etukäteen lasketaan,
kuinka paljon säästetään, kun tehdään näin eikä noin.
Ei sillä tavalla voida potentiaalista kauppaa käydä. Kun minä
läksin ensimmäistä kertaa Puolaan, minun tehtäväni oli avata
Puolan markkinat firmani tuotteille. Minulle sanottiin, että
tässä on meno-paluulippu. Paluu on avoin. Tässä on käteistä
rahaa. Tilaa lisää, kun loppuu. Tässä on nippu luottokortteja.
Olet meihin yhteydessä päivittäin ja informoit tilanteesta.
Takaisin tulet vasta, kun markkinat on avattu. Minulla
oli seitsemän asiakaskontaktia Puolassa. Kävin kaikissa esittelemässä
firmani ja tuotteemme. Käytin asiakkaani muutaman
kerran ulkona, kunnes tutustuin heihin niin hyvin, että tiesin
tarkasti, mitä kukin harrasti vapaa-aikanaan eli mitä lahjoja
he tarvitsivat. Lahjat olivat aluksi vaatimattomia, mitkä
asiakkaat saattoivat ottaa vastaan ilman omantunnon tuskia.
Niiden arvo nousi vähitellen. Sitten aloin painostamaan henkisesti.
Soitin jokaiselle kontaktihenkilölle ensin aamupäivällä.
Kysyin kohteliaasti, oliko asiassani edistytty? Jos
ei, niin kiitin ja sanoin palaavani asiaan uudelleen. Iltapäivällä
tein saman uudelleen. Tällä tavalla jatkoin päivästä
toiseen. Välillä kutsuin lounaalle tai illalliselle. Jatkoin
lahjojen antoa. Tuttavuussuhteeni syvenivät. Kesti kol-
me ja puoli kuukautta, ennen kuin sain Puolan markkinat avattua.
Tätä merkitsee sitkeys, periksiantamattomuus. Luja tahto
vie vaikka läpi harmaan kiven. Vasta sitten saatoin palata
Japaniin. Näin me toimimme ja tulosta syntyy. Siksi minä
saatoin tänäkin aamuna istua neuvotteluissa kiirehtimättä varatulle
Moskovan lennolle. Mitä asiakaskin olisi ajatellut,
jos minä kesken neuvottelujen olisin kiittänyt seurasta ja ilmoittanut
lähteväni Moskovaan. Ei sillä tavalla kauppaa käydä.
Mutta teillä tätä ei ole vielä ymmärretty. Olenko oikeassa?
- Valitettavasti olet. Tosin meidän yrityksemme on positiivinen
poikkeus Suomen yrityskartassa. Hei, tuolta tytöt tulevatkin.
Tuo vasemmanpuolinen on sinun daamisi, Sveta. Hän
änkyttää puhuessaan, mutta siitä ei liene haittaa, onhan hän
hyvännäköinen, vai mitä?
- Ei se mitään haittaa. Hyvännäköinen tyttö. Kiitos sinulle
järjestelystä.
Esittelin tytöt ja Elmon ja Yokin. Istuuduimme pöytään pareittain.
Igor saapui heti paikalle ja kaatoi Natashalle ja
Svetalle samppanjaa. Hän odotti, kunnes olimme ottaneet tuliaismaljan.
Sen jälkeen hän kaatoi kaikille votkaa ja mineraalivettä
ja toivotti:
- Prijatnava appetita, hyvää ruokahalua.
Juttelimme niitä näitä ja maistelimme alkupaloja. Etenkin Tamara
ja minä pidimme marinoiduista valkosipulin kynsistä ja
yrteistä. Tilasin niitä lisää ja Igor toi tupla-annoksen.
Hän pyysi tupakkaa. Minä sanoin:
- Olenko ollut noin huolimaton? Ota koko aski. Nyt voit tuoda
lammaskeiton.
Joimme votkaa ja söimme tuhdisti. Tamarakin innostui ottamaan
votkaa. Ihmeiden aika ei ole vielä ohi.
Tunsin miellyttävän raukeuden valtaavan kehoni. Päässä kuumot-
ti. Totesin, että nyt pitää hellittää kippaamista, jos meinaa
selvitä mallikkaasti ensi yöstä. Tutkiskelin kumppaneitani ja
huomasin, että heillä oli sama tilanne.
Orkesteri oli soittanut jo hyvän aikaa. Ehdotin, että mennään
tanssimaan. Paikallinen tapa oli tanssia yksi kappale kerrallaan.
Tietenkin illan mittaan tämäkin muuttui suhteessa nautitun
votkan määrään. Minä ja Tamara tanssimme viisi kappaletta,
ennen kuin palasimme pöytään. Samalla selvitimme loppuillan
järjestelyt ja tietenkin lepertelimme toisillemme kauniita sanoja
siitä ja sen kestävyydestä.
Tamara palasi taas tapahtumaan, joka sattui vuosi sitten Astoriassa.
Hän tunsi silloin tulleensa naiseksi kanssani. Otin
hänet silloin oikein kunnolla sängyssä ja hän koki elämänsä ensimmäisen
orgasmin. Hän huusi kuin onnen seitsemännessä taivaassa,
raastoi minua kynsillään ja itki valtoimenaan. Kyyneleet
ovatkin kunnon orgasmin huippu. Sen aktin jälkeen olimme
molemmat täysin puhki. Makasimme sylikkäin pitkän aikaa
toisiamme hyväillen ja kauniita asioita kuiskaten. Ja tietysti
hänen piti mennä kertomaan tämä kaikille tyttökavereilleen.
Niinpä, niin.
Nostin maljan tämän kunniaksi ja kukapa se kissan hännän nostaa,
jos ei kissa itse. Siksi pyysinkin Tamaraa selittämään
Elmolle ja Yokille, minkä kunniaksi tämä malja juodaan. Kun
hän lopetti, Elmo ja Yoki taputtivat käsiään ja vaativat, että
sen kunniaksi oli juotava vielä toinen malja ja kaikki ehdottomasti
da dna.
Näin ilta jatkui, kunnes yht'äkkiä huomasin, että kello oli jo
yksitoista. Pukkasin Yokia kylkeen ja sanoin:
- Yoki, voi helvetti, kuinka aika kuluikin näin nopeasti? Nyt
sinä myöhästyit yölennoltakin. Olisi pitänyt ottaa sinun tavarasi
mukaan tänne. Jaa-a. Et sinä olisi sittenkään ehtinyt.
Voi helvetin helvetti. Minun syytäni taas kaikki.
- Ei se mitään, Pasi. Minähän kerroin, että kun tilanne vaatii
ja niin pois päin. Ja nyt se todella vaatii. Ja sitä paitsi
minä ehdin jo muutenkin sopia Svetan kanssa, että minä menen
hänen luokseen ensi yöksi. Se oli, niin sanoakseni, tulevan tilanteen
ennalta arviointia, mikä meni vielä ihan nappiin. Se
on hyvin tärkeää myös bisneksessä. Mutta yksi pulma tässä kuitenkin
on. Ne minun tavarani siellä Astoriassa. Olen maksanut
huoneesta vain puoleen yöhön saakka. Pitäisikö ajaa sitä kautta
ja ottaa tavarat mukaan Svetan luokse?
- Ei tehdä asioita vaikeammiksi kuin ne jo ovat. Te ajatte suoraan
Svetan luokse. Minä käyn soittamassa Tanjalle Astoriaan ja
pyydän, että sinun tavarasi siirretään takaisin meidän sviittiin.
Sillä se asia on hoidettu.
- Mutta, aloitti Yoki.
- Ei mitään muttia. Sitä vartenhan he ovat siellä töissä, että
palvelevat asiakkaita. Käyn heti soittamassa.
Soitin respaan Tanjalle ja pyysin häntä hoitamaan asian. Hän
aloitti taivastelun:
- Mitä sinä olet taas keksinyt? Sinä olet mestari saattamaan
sivullisetkin ikäviin tilanteisiin reissuillasi. Gospodi, mitä
tästäkin seuraa?
- Tanja, ensiksikin minä en ole saattanut ketään mihinkään. Sitä
paitsi herra Yokimoto on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin
ikävässä tilanteessa. Hän suoraan sanoen nauttii siitä ja voin
luvata sinulle käsi sydämellä, että jonkin ajan kuluttua hän
nauttii tilanteesta enemmän ja enemmän. Oletko nyt tyytyväinen?
- Pidä herra Yokimotosta hyvä huoli.
- Tanja, sinähän tunnet minut. Olenko koskaan pettänyt luottamuksen?
- Et ole. Mutta muista, että hänen on oltava aamulla aikaisin
täällä, että palvelutoimiston tytöt saavat hänen lentolippunsa
ajoissa, voidakseen tilata hänelle uuden lennon. Pyydän Sashaa
ja Juraa siirtämään tavarat, jos he enää jaksavat. No se asia
kyllä hoidetaan. Gospodi, hyvää yötä.
- Hyvää yötä.
Palasin pöytään ja tilasin Igorilta viisi pulloa samppanjaa mukaan
otettavaksi; kaksi Yokille ja kolme meille. Pyysin Igoria
tuomaan samalla laskun. Sovimme, että Sveta tuo Yokin hotelliin
kello kahdeksaksi ja että Elmo, Natasha ja minä lähdemme
Tamaralle yöksi.
Saimme autot helposti ja toivotimme Svetalle ja Yokille hyvää
yötä.
            

Piditkö? Aika ostaa kirja?

Osta kovakantinen kirja kirjahyllyyn:

  1. Adlibris.fi
  2. CDON.COM
  3. Suomalainen Kirjakauppa
  4. BoD.fi 
  5. booky.fi

Osta digikirja nopeaan tarpeeseen:

  1. Elisa Kirja